keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Se on ikivanha, se on uus...

Iskelmän sanat alkoivat rallatella päässäni, kun olin mukana seuraamassa Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahanjakotilaisuutta 2014. Säätiö vietti yksin tein 20-vuotisjuhlaansa, johon osallistuivat muiden muassa perustajajäsenet Raili Malmberg ja Marja Usvasalo. Kiitos teille, sekä meidän työntekijöiden että suomalaisen kulttuurin puolesta! Näin saadaan hyvä kiertämään kaikkien yhteiseksi iloksi, juuri kuten perustamisvuonna 1994 toivottiin.

Tällä kertaa apurahoissa painotettiin kulttuurin osa-alueista runoutta. Ja runoushan taipuu moneksi: itse luettavaksi, yhdessä tehtäväksi, yleisölle esitettäväksi, lapsille ja aikuisille, kuten palkittujen luettelostakin voi havaita.

Yksi apurahansaajista keskittyi varsin vahvasti tuohon viimeksi mainittuun kohderyhmään.

Kansallisarkiston uumenissa on runonkerääjien aikoinaan talteen keräämä runouden laji, jota  Elias Lönnrot ei kelpuuttanut Kalevalaan. Olen kuullut kerrottavan, että kyseisen tyypin runoja pudotettiin paljon pois jo keruuaikanakin. Syynä oli runonkerääjien häveliäisyys, sillä runot luotasivat varsin ujostelematta elämän lihallisempaa puolta.

En tiedä millaista sitten onkaan mahtanut olla kokonaan sensuurin kadotukseen joutunut lausuntaperinne, mutta erinomaisen railakasta oli meno näissä arkistolöydöissä, jota trio Enqvist, Hahtola, Lampinen yleisölle tarjoili esityksessään Tupa ryskyi, parret paukkui.

Tuvan ryskyminen aiheutti punastelua, hihitystä ja täyttä röhötystä, mutta myös oivalluksen siitä, miten vähän perinne loppujen lopuksi on muuttunut. Runonlausujien runot ovat olleet oman aikansa teatteria, tv-viihdettä, festarihuveja ja kansanvalistusta. Suomen kansan rivot perinnerunot eläytyen esitettynä ovat genrenä aivan yksi yhteen nykyisen stand-up -komiikan kanssa, vaikka kaikki koomikot eivät tietenkään keskity pelkkään navanalusosastoon. Moni aihepiiriä silti ainakin sivuaa.

 Kalevalalla on meille monille hiukan raskassoutuinen kaiku, mutta ihmekös tuo, kun sitä on väkipakolla tankattu koulussa kirjasta lukien. Mutta ei kansanrunoutta voi kokea lukemalla sen paremmin kuin konserttia nuoteista lukien, se pitää nähdä esitettynä.

Totutusta perinnerunoudesta poikkeavasta aihepiiristä voi todeta, että ainahan pikkutuhmuudet ihmistä naurattavat - ja ovat näköjään  naurattaneet ennenkin. Esiäidit ja -isät ovat olleet ihan samasta puusta veistettyjä kuin nykypolvetkin.


Reipasta & raikasta keskikesän juhlaa suomalaisille suviyössä!

Toivoo 
Saija

PS. Jos Kalevalasta pudotettu kansanrunoutemme yhtään kiinnostaa, niin pian siihen on mahdollisuus tutustua omin korvin: 25.6.2014, Café Cavalier, Malminrinne 2-4, Helsinki.  Suosittelen!

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Voiko niitä olla liikaa?



Ja yksiselitteinen vastaus kuuluu: Ei voi!

Koruja nyt vain ei voi olla liikaa – eikä kukkiakaan. Muuttoa tehdessäni kerettiläisiä ajatuksia pyrki jo mieleen, kun järjestelin, lajittelin, pakkasin ja inventoin koruomaisuuttani, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Tämä tässä kuvassa unkarinsyreenin kanssa poseeraava on ihan kaikkein uusin hankintani.

Kyseinen solki huhuili, suorastaan huusi päästä kirpputorin vitriinistä rakastavaan kotiin. Oli oikeastaan velvollisuuteni tarjota sille sellainen. Eikä sen tarvitse luonani ainakaan olla koskaan enää yksin...

Tämän korun hankinta oli enemmän kuin pelkkä ulkonäkoasia. Tunnen vahvaa lukkarinrakkautta oman työmaan vanhoihin tuotteisiiin, ja tämä  on juuri yksi sellainen. Solki on aivan Kalevala Korun alkuajoilta mukana ollut, nimeltään Hattelmalan solki, tuotenumero 19. (Kalevala Korun sivujen vanhojen korujen kuvasto oli taas kerran loistava apu tunnistukseen.)

Koru on säilynyt hienosti. Siinä on aikojen saatossa kertynyt kaunis vihreä patina, syvä pronssin väri ja sileä pinta. Jopa neula, joka on vanhojen solkien heikoin kohta, on täysin toimiva. Ei hullumpaa ainakin 70 vuotta palvelleelta korulta! Takapuolella näkyy hiekkavalutekniikan jälkeensä jättämä rosoinen pinta, KK-leima ja korun valmistaneen sepän oma leima.

Solki on ehkä vähän kömpelö, mutta vilpittömän vetoavalla tavalla sellainen.


Korun esikuva on Hattelmalasta löytyneestä rautakautisesta kätköstä, josta Wikipedia osasi kertoa mm. tämän hauskan yksityiskohdan:

Syyskuun lopulla v. 1925 ilmoitti «Häme»-lehden toimittaja, maisteri Apala Kansallismuseoon, että neiti Sylvi Laaksonen oli kukkamultaa hakiessaan pähkinäpensaiden alta Hattelmalan harjun lounaisrinteeltä tavannut erään maakiven juurelta, 30 (cm?) syvältä, kuokkansa kärkeen löydön, joka sisälsi useita kymmeniä erilaisia pakanuuden aikaisia pronssista tehtyjä naisten koruesineitä.

Ilman neiti Sylvi Laaksosen puutarhaa ei minullakaan olisi nyt Hattelmalan solkeani. Elämä on ihmeellistä – ja harva asia yhtä tärkeää kuin puutarhanhoito. Itse en ole tehnyt maata kääntäessäni posliininsirpaleita kummempia löytöjä, mutta kukapa tietää, ehkä jo seuraavaa monttua kaivaessa lapio kalahtaa muinaislöytöön?

Tjaah, tässäpä tuli oivallinen syy piipahtaa puutarhaliikkeessä. Kuka sitä nyt ilman syytä kuoppia kaivelisi.

Kukoistavaa kesää kaikille muillekin!

Toivoo

Saija

maanantai 12. toukokuuta 2014

Luksusta



Kevät, suurten juhlien ja tunteiden aika on taas täällä. Päällimmäisenä juhlista mielessä on nyt tietenkin äitienpäivä. Tunteista suurin taas on kiitollisuus siitä, että saan tänä vuonna viettää sitä jo aika monetta kertaa.  Muistoissa on monenlaisia tuntemuksia äitienpäivien tiimoilta isosta surusta isoon iloon ja kaikkeen siltä väliltä.

Äitienpäivä on luultavasti joulun jälkeen vuoden juhlista raskaimmin arvoladattu. Monen äitienpäiväaamuun tosiaan kuuluvatkin vuoteeseen tarjoiltu aamiainen, valkovuokkokimppu ja puhtoiset, punaposkiset lapsoset kortteineen ja omin käsin askarreltuine lahjoineen. Ne ovat kalliita, kauniita hetkiä.

Ihan aina äidin prinsessapäivä ei kuitenkaan suju kiiltokuvamallin mukaan. Lapset eivät muistaneet, mies ei katsonut velvollisuudekseen, perheen mielestä äitienpäivä tarkoittaa sitä, että äiti suorittaa aamusta iltaan sukupäivällistä yksin keittiössä. Onhan näitä. Tuhat ja yksi tapaa pettyä, väsyä ja turhautua juhlasta riippumatta. Vaikka on ihan aikuinen jo. Vaikkea ihmeitä odottaisi. Vaikka tietäisi olevansa tärkeä.

Mutta menipä juhla kaavan tai toisen mukaan, niin suurin osa elämästä on ihan tavallista arkea. En ole itse erityisesti juhlaihminen, kenties juuri noiden kaavanmukaisen odotusten takia. Sen sijaan olen arkifani.

Parasta mitä tiedän on ihan tavallinen arki, kun kaikki rullaa noin suunnilleen hyvin. Kukaan ei myöhästy töistä eikä koulusta (ainakaan kovin paljon), kaikki ovat terveinä (nuhaa ei lasketa), pöydässä on kotona tehty ruokaympyrän mukaan koottu ateria (tai vähintään vapaasti kaupan altaista sovellettu), pesukone toimii (ahkerasti) ja illan tullen nukkumatti löytää oikeaan osoitteeseen. Hyvä arki on ihmisen parasta aikaa, sitä mieltä olen vakaasti.

Arjessa saa myös järjestää juhlaa itselle, ei vain juhlapäivinä eikä vain muille. Jotta on mitä antaa, pitää olla ensin itsellään mistä ammentaa. Kullakin on omat tapansa helliä itseään. Yksi lähtee yksinäiselle, pitkälle lenkille, toinen käy hieronnassa tai jalkahoidossa, joku ostaa itselleen juuri oikeanlaisen lahjan. Oman arkeni luksusta on kiireetön aamu:

Koska työaikani on liukuva eikä enää tarvitse kiirehtiä iltapäivällä päiväkotiin, olen ottanut tavakseni katsella rauhassa työmatkalla aamuisen kaupungin touhuja. Välillä nappaan kännykällä kuvan kauniista katunäkymästä, välillä tutkin lähipuiston heräämisestä uuteen kasvukauteen. En edes tiedä bussiaikataulua, vaan menen siihen, johon sopivasti ennätän. Lasten ollessa pienempiä otin joskus omaa aikaa valitsemalla tarkoituksella iltapäivällä sen vähän pidemmän kotimatkareitin. Matkan aikana saatoin torkahtaa tai lukea rauhassa kirjaa.

Kaikille nämä eivät ole mahdollisa eivätkä edes sopivia keinoja, mutta jokin muukin  arkistressiä keventävä jippo voi olla jokapäiväinen, kullanarvoinen herkkuhetki. Ja ennen kaikkea: omasta hyvästä olosta on jokaisella oikeus, suorastaan velvollisuuskin pitää huolta. Oma itse on maailman tärkein ihminen, jonka hyvinvoinnista riittää iloa myös ympäristölle.

Onnellista arkea joka kotiin!

T: Saija

PS. Itsetehdyn kortin saa varmimmin, kun muistuttaa siitä lapsia. Tästä asiasta pidän visusti huolta. Toimii!







keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Tavallinen päivä

Tapasin äskettäin juhlissa entuudestaan tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa jutellessa tuli ilmi työni. Kultasepän ammatti on sen verran harvinainen, että se yleensä aiheuttaa kiinnostusta ja jatkokysymyksiä. Millaista työsi on? Mitä varsinaisesti teet? Millainen on tavallinen päiväsi?

Juhlissa oli meteliä, oli myöhä, väsyttikin jo vähän, mutta silti kiusallisesti jäi kaivelemaan mahdottoman vajavainen vastaukseni: "Noh, minä valmistan koruja." Aina ei tule heti ajatelleeksi, että korujen valmistamisen prosessit eivät taida olla kristallinkirkkaat alaan vihkiytymättömille.

Tavallinen päivä.

Aamulla kun tulen töihin, on osa Kalevala Korun väestä ollut jo parikin tuntia täydessä työn touhussa. Viimeisetkin saapuvat viimeistään yhdeksäksi, kun tehtaanmyymälä aukeaa.




Teekupillinen työpisteellä auttaa saamaan silmät auki ja orientoitumaan edellisen päivän kesken jääneisiin töihin.

Tavallisia työpäivän puuhia ovat juottaminen, hiominen, kiillottaminen ja monet erilaiset kokoamisvaiheet. Keskeisiä työvälineitä ovat esimerkiksi nestekaasulla toimiva juotospilli, sormuspinna, lehtisaha, sirkkeli, isot ja pienet viilat, letkuporakone terineen, monenlaiset pihdit ja leikkurit, isot kiillotusmoottorit ja ultraäänipesurit, mainitakseni muutaman ensimmäisenä mieleen tulleen. (Sormuspinnaa harva varmaankaan tuntee. Se on pitkulainen, suippeneva metallipuikko, jota tarvitaan sormusten pyöristämiseen yhdessä vasaran ja puutukin kanssa.)

Tämä palikka työpöydän reunassa on ehkä tärkein ja henkilökohtaisin sepän työkaluista. Se on fiilnaageli, eli viilaustuki. Joka kololla ja uurteella on oma tarkoituksensa.

Ellei ole mikään erityinen kiiretilanne päällä, voimme valita aika vapaasti mitä koruja kulloinkin valmistamme. Esimies on tuonut hyllyyn valmiiksi odottamaan aihioita asiakkaiden tilausten ja arvioidun tarpeen mukaan, ja niistä sitten jatkamme kohti valmista tuotetta. Jos jollakin tuotteella on muita suurempi kiire valmistua, se ajaa tietenkin jonossa toisten ohi.

 
Kevään uutuuden, Sakura-sarjan korvakorun hiontaa.

 En osaa edes arvata montako erilaista tuotetta meillä on, mutta jokaisella niistä on omat tekotapansa ja erikoisvaatimuksensa. Korujen mukana kulkee työkortti, johon on merkitty työvaiheet karkeasti, mutta paljon on silti muistinkin varassaa - muistin ja sormimuistin. Tottumus ja rutiinit ovat tärkeä osa työtä. Siksi käytännössä kaikki meistä eivät tee kaikkia koruja, vaikka kaikki niitä periaatteessa osaisivatkin valmistaa. Tuntuma tuotteeseen erityispiirteineen säilyy parempana, kun sitä tekee sama ihminen useammin.


 Seuraavaksi korvakorun reuna kiillotetaan.


Vaihtelu pitää kuitenkin mielen vireänä. Uutuusmallien tekeminen on välillä hyvinkin haastavaa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja työtavat vakiintuvat. Vaikka kaikilla sepillä on vähän oma käsialansa ja tapansa tehdä tuote, on lopputuloksen silti oltava vakio.

 Kiillotuksen jälkeen Sakurat pääsevät pesulle.

Meillä on omat osastomme, joilla teemme töitä. Seppien osastoa kutsutaan saliksi. Tarpeen tullen tapahtuu myös "oppilasvaihtoa" yli osastorajojen. Itse olen ollut viimemmäksi auttelemassa loppukokoonpano-osastolla, ja nyt korjauksessa (mikä tarkoittaa esimerkiksi vanhojen Kalevala Korujen kunnostusta, koon muutoksia ja erikoistilauksia). Välillä on pakattu koruja hiki hatussa tai ratkottu yhteistuumin tuotannon haasteita.


Sakurat ovat nyt valmiita jatkamaan matkaansa sepältä pintakäsittelyosaston kautta
 tarkastukseen ja asiakkaalle.

Tavalliseen työpäivään voi kuulua kiirettä ja vaihtelua, mutta yhtä hyvin pitkiä ja toistuvia työvaiheita. Silloin voi laittaa napit korviin, antaa käsien tehdä työnsä ja kuunnella vaikka äänikirjaa. Kaikessa on puolensa.

Terveisiä työpöydän ääreltä!

Toivottaa

Saija


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Keväthoitoa Lumikukalle





Marja Sunan Lumikukka-korusto saavutti juuri kymmenen vuoden iän. Paljon onnea, Lumikukka!

10 vuotta on korulle vielä neitokaisen ikä, mutta ensimmäiset Lumikukat kaipaavat varmasti jo hoitoa ja huolenpitoa. Niinhän muidenkin kukkien on tapana näin keväisin tehdä. Lumikukkien hoito on onneksi paljon helpompaa kuin ikkunalaudan silmänilojen mullanvaihto.

Korujen metalli reagoi aina ilman, käyttäjänsä ihon ja kosmeettisten aineiden kanssa, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Korujen pintaan kertyy ohut oksidikerros ja myös ihon rasvaa. Hiuslakkakin on tyypillistä korvakoruihin tarttunutta asiaankuulumatonta ainesta. Puhdistamalla korut saavat taas alkuperäisen ilmeensä takaisin.

Lumikukkia voi hoitaa mainiosti kotikonstein. Niin pronssisten kuin hopeistenkin korujen puhdistus alkaa lämpimällä saippuavadellä ja pehmeällä hammasharjalla. Koruja voi liottaa ensin hetken, jotta lika irtoaa helpommin. 

Pronssikorujen pintaan voi ajan mittaan kehittyä vihreää patinaa, joka sopii moneen malliin ja on toivottavaakin niissä. Lumikukka ei kuitenkaan kuulu näihin malleihin. Siksi patinan voi surutta pestä pois. 

Pesun jälkeen pronssiset kukat kannattaa kiillottaa korujen puhdistukseen kiillotusliinalla, jollaisia saa ostaa useimmista koruja myyvistä liikkeistä. Kalevala Korun oma sininen liina on mainio. Se toimii hyvin vielä mustuneenakin, mutta pestä sitä ei saa.

Hopeiset lumikukat puolestaan kannattaa pesun jälkeen upottaa nestemäiseen hopeanpuhdistusaineeseen. Sen jälkeen ne pitää muistaa huuhdella hyvin vedellä. (Myös sisältä!) Seuraavaksi niille tehdään kiillotusliinakäsittely kuten pronssisillekin. Pesu ennen hopeanpuhdistusainetta on tärkeä, koska rasvainen korunpinta jäisi helposti laikukkaaksi.

Kiillotusliinakäsittelyn jälkeen korut pyyhitään puhtaaksi puuvillakankaalla, vaikkapa vanhan t-paidan helmalla tai flanellin palalla. 

Ja näin kukat kukoistavat jälleen.

Pitkää ikää Lumikukille, hohdokasta kevättä niiden omistajille!

Terveisin 

Saija

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Miten klassikko syntyy?

Terveiset hiihtolomalta! Mökkiviikon aktivitettteihin kuului ulkoilun lisäksi perinteistä vanhojen lehtien selailua. Tämänkertaisen lomamökin valikoima koostui pääasiassa muutaman vuoden takaisista sisustuslehdistä.

Sivuja lehteillessä ja niiden esittelemiä, edelleen hauskannäköisiä tuotteita katsellessa tulin pohtineeksi muotoiluklassikon syntymää. Vaikka tärpeiksi valitut tuotteet - astiat, tekstiilit, valaisimet, koriste-esineet - olivat enimmäkseen kekseliäitä ja hauskoja, harvaa niistä enää näkee kaupoissa. Tuotteet ovat vaihtuneet, uusien tilalle tullut vielä uudempia.

Jotta jostakin esineestä voi tulla "klassikko", siitä pitää tulla tuttu ja tunnistettava. Tuotetta pitää valmistaa ja niitä päätyä käyttöön kyllin monta, että kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua riittävän moni ihminen muistaa ja tunnistaa sen: mummon maljakko, lapsuuden lautanen, jokatytön raitapaita, tuttu jakkara. Tarvitaan kollektiivinen kokemus. Siksi moderneja klassikoita on syntynyt vasta teollistumisen aikana. Uniikki tai piensarjana valmistettu esine voi olla vaikka miten mittaamattoman hyvä ja upea, mutta se on vain harvojen ilo. Yhteinen muisto jää syntymättä.

Myös tuotteen muotoilun on oltava jollakin tavalla sidoksissa omaan aikaansa, jotta sen voi yhdistää tiettyyn aikakauteen vielä myöhemminkin. Retro on jees, ja tavallaan kaikki on retroa tai ainakin rippusen verran velkaa vanhalle, mutta jotakin uutta silti pitää olla mukana.

Pelkkä volyymi ja omalle ajalleen tunnusomaisuus ei silti riitä tekemään klassikkoa. Tuotteen on myös oltava niin laadukas, että se jaksaa elää ja toimia ainakin sen kaksikymmentäviisi vuotta, mieluummin paljon enemmänkin, jotta meillä on jotakin, joka ahaa-elämyksen herättää. Ja kun tuote otetaan uudelleen tauon jälkeen tuotantoon, voidaan jo puhua klassikosta. Tietenkin myös vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkunut valmistus on yksi tapa tulla klassikoksi.

Klassikoita syntyy yhä, mutta kukapa osaa etukäteen arvata mikä sellaiseksi muodostuu? Sen kuitenkin tiedän, että työtovereineni olen saanut olla mukana saattamassa maailmalle montaa klassikkoa tai sellaisen aseman myöhemmin saavuttanutta tuotetta.

Klassikon tekevät ihmiset itse valinnoillaan. Kiitos siitä.


Saija

PS. Kuvassa Seppo Kohon suunnittelema Secto-valaisin. Klassinen, minusta myös klassikkko. 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kakkua!

Jo useampana vuonna olen kaivannut tippaleipien, joulutorttujen ja muiden teemaleivonnaisten jatkoksi omaa nimikkoleivosta Kalevan päiväksi. Joskus virittelin työpaikalla aiheesta kahvipöytäkeskustelua, mutta lanttukukkosiksihan se juttu meni. Kaikki kunnia lantulle, mutta juuri sitä en ollut ajatellut tähän yhteyteen. Perinneherkut perinneherkkuina, tähän tarvittaisiin jotain ihan muuta.

Ajatus kiusasi lopulta testileipomuksiin asti. Jotakin vanhaa, jotakin uutta... mutta ei vain löytynyt. Lopulta ihonvärinen porkkanahyytelökakku vei mielenkiinnon leipomiskokeiluihin sekä minulta että maistajan rooliin pakotetuilta perheenjäseniltä, ja projekti jäi tauolle.

Eräänä kauniina talvipäivänä ratkaisu kuitenkin sananmukaisesti kannettiin tarjottimella eteeni, kun Kettusen Kirsi, korukivistä vastaava henkilömme  ja armoitettu jauhopeukalo, toi meille tuliaisia koekeittiöstään. Salmiakkikakku, siinähän se! Salmiakkikakussa on suomalaisuutta, on jotakin tuttua, on jotakin uutta, ja mikä kaikkein parasta, maistuu mainiolta.

Kerjäsin Kirsiltä reseptiä, mutta "siinä nyt on vähän sitä ja sitten lisäät hiukan tätä, eikä minulla koskaan ole tarkkoja mittoja", kuten harjaantuneempien leipureiden tapa on, joten Kirsin luvalla tässä oma rekonstruktioni aiheesta, eli

hiukan etukäteen, mutta sopivasti jatkoksi Runebergin tortuille, täysin epävirallinen, korulaisessa yhteistyössä syntynyt Kalevalan päivän kakku:

250g suolatonta voita
2½ dl sokeria 
4 kananmunaa 
2½ tl leivinjauhetta 
4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maustamatonta jogurttia
1 1/4 dl turkinpippurirouhetta

Kuorrutus:

125 g suolatonta voita
4 dl tomusokeria
n. 75 g salmiakkijauhetta
1 rkl vettä

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri  vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmunat yksi kerrallaan. Lisää keskenään sekoitetut vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää lopuksi jogurtti ja turkinpippurirouhe. Älä vatkaa. Kaada halkaisijaltaan n. 24 cm olevaan jauhotettuun kakkuvuokaan ja paista 175 asteessa noin 50-60 min.

Kuorrutusta varten vatkaa voi notkeaksi. Lisää joukkoon tomusokeri muutamassa erässä. Vatkaa kuohkeaksi. Lisää salmiakkijauhe ja lopuksi vesi. Vatkaa vielä hetki. Levitä jäähtyneen kakun päälle pursottaen tai levittämällä. Tulos saa kernaasti olla taiteellisempi kuin pika-pikaa rappaamani testikakun kuorrutus.

Koska en löytänyt salmiakkijauhetta kaupasta, murskasin huhmareessa jauhoksi Lakrisal-tyyppisiä salmiakkimakeisia. Tarvittava jauheen määrä riippuu tietenkin sen voimakkuudesta ja kokin makunystyröistä. Jauheen maku voimistuu veden lisäämisen jälkeen, joten mieluummin ensin maltillinen määrä ja lopuksi lisää, mikäli tarpeellista.

Kakku kestää hyvin säilytystä ja on mielestäni parhaimmillaan pari päivää leipomisen jälkeen. Seuraavan kerran ajattelin leikata pohjan kahtia ja testata väliin lemon curd -sitruunatahnaa.

Makoisaa helmikuuta!

Saija