keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Tavallinen päivä

Tapasin äskettäin juhlissa entuudestaan tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa jutellessa tuli ilmi työni. Kultasepän ammatti on sen verran harvinainen, että se yleensä aiheuttaa kiinnostusta ja jatkokysymyksiä. Millaista työsi on? Mitä varsinaisesti teet? Millainen on tavallinen päiväsi?

Juhlissa oli meteliä, oli myöhä, väsyttikin jo vähän, mutta silti kiusallisesti jäi kaivelemaan mahdottoman vajavainen vastaukseni: "Noh, minä valmistan koruja." Aina ei tule heti ajatelleeksi, että korujen valmistamisen prosessit eivät taida olla kristallinkirkkaat alaan vihkiytymättömille.

Tavallinen päivä.

Aamulla kun tulen töihin, on osa Kalevala Korun väestä ollut jo parikin tuntia täydessä työn touhussa. Viimeisetkin saapuvat viimeistään yhdeksäksi, kun tehtaanmyymälä aukeaa.




Teekupillinen työpisteellä auttaa saamaan silmät auki ja orientoitumaan edellisen päivän kesken jääneisiin töihin.

Tavallisia työpäivän puuhia ovat juottaminen, hiominen, kiillottaminen ja monet erilaiset kokoamisvaiheet. Keskeisiä työvälineitä ovat esimerkiksi nestekaasulla toimiva juotospilli, sormuspinna, lehtisaha, sirkkeli, isot ja pienet viilat, letkuporakone terineen, monenlaiset pihdit ja leikkurit, isot kiillotusmoottorit ja ultraäänipesurit, mainitakseni muutaman ensimmäisenä mieleen tulleen. (Sormuspinnaa harva varmaankaan tuntee. Se on pitkulainen, suippeneva metallipuikko, jota tarvitaan sormusten pyöristämiseen yhdessä vasaran ja puutukin kanssa.)

Tämä palikka työpöydän reunassa on ehkä tärkein ja henkilökohtaisin sepän työkaluista. Se on fiilnaageli, eli viilaustuki. Joka kololla ja uurteella on oma tarkoituksensa.

Ellei ole mikään erityinen kiiretilanne päällä, voimme valita aika vapaasti mitä koruja kulloinkin valmistamme. Esimies on tuonut hyllyyn valmiiksi odottamaan aihioita asiakkaiden tilausten ja arvioidun tarpeen mukaan, ja niistä sitten jatkamme kohti valmista tuotetta. Jos jollakin tuotteella on muita suurempi kiire valmistua, se ajaa tietenkin jonossa toisten ohi.

 
Kevään uutuuden, Sakura-sarjan korvakorun hiontaa.

 En osaa edes arvata montako erilaista tuotetta meillä on, mutta jokaisella niistä on omat tekotapansa ja erikoisvaatimuksensa. Korujen mukana kulkee työkortti, johon on merkitty työvaiheet karkeasti, mutta paljon on silti muistinkin varassaa - muistin ja sormimuistin. Tottumus ja rutiinit ovat tärkeä osa työtä. Siksi käytännössä kaikki meistä eivät tee kaikkia koruja, vaikka kaikki niitä periaatteessa osaisivatkin valmistaa. Tuntuma tuotteeseen erityispiirteineen säilyy parempana, kun sitä tekee sama ihminen useammin.


 Seuraavaksi korvakorun reuna kiillotetaan.


Vaihtelu pitää kuitenkin mielen vireänä. Uutuusmallien tekeminen on välillä hyvinkin haastavaa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja työtavat vakiintuvat. Vaikka kaikilla sepillä on vähän oma käsialansa ja tapansa tehdä tuote, on lopputuloksen silti oltava vakio.

 Kiillotuksen jälkeen Sakurat pääsevät pesulle.

Meillä on omat osastomme, joilla teemme töitä. Seppien osastoa kutsutaan saliksi. Tarpeen tullen tapahtuu myös "oppilasvaihtoa" yli osastorajojen. Itse olen ollut viimemmäksi auttelemassa loppukokoonpano-osastolla, ja nyt korjauksessa (mikä tarkoittaa esimerkiksi vanhojen Kalevala Korujen kunnostusta, koon muutoksia ja erikoistilauksia). Välillä on pakattu koruja hiki hatussa tai ratkottu yhteistuumin tuotannon haasteita.


Sakurat ovat nyt valmiita jatkamaan matkaansa sepältä pintakäsittelyosaston kautta
 tarkastukseen ja asiakkaalle.

Tavalliseen työpäivään voi kuulua kiirettä ja vaihtelua, mutta yhtä hyvin pitkiä ja toistuvia työvaiheita. Silloin voi laittaa napit korviin, antaa käsien tehdä työnsä ja kuunnella vaikka äänikirjaa. Kaikessa on puolensa.

Terveisiä työpöydän ääreltä!

Toivottaa

Saija


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Keväthoitoa Lumikukalle





Marja Sunan Lumikukka-korusto saavutti juuri kymmenen vuoden iän. Paljon onnea, Lumikukka!

10 vuotta on korulle vielä neitokaisen ikä, mutta ensimmäiset Lumikukat kaipaavat varmasti jo hoitoa ja huolenpitoa. Niinhän muidenkin kukkien on tapana näin keväisin tehdä. Lumikukkien hoito on onneksi paljon helpompaa kuin ikkunalaudan silmänilojen mullanvaihto.

Korujen metalli reagoi aina ilman, käyttäjänsä ihon ja kosmeettisten aineiden kanssa, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Korujen pintaan kertyy ohut oksidikerros ja myös ihon rasvaa. Hiuslakkakin on tyypillistä korvakoruihin tarttunutta asiaankuulumatonta ainesta. Puhdistamalla korut saavat taas alkuperäisen ilmeensä takaisin.

Lumikukkia voi hoitaa mainiosti kotikonstein. Niin pronssisten kuin hopeistenkin korujen puhdistus alkaa lämpimällä saippuavadellä ja pehmeällä hammasharjalla. Koruja voi liottaa ensin hetken, jotta lika irtoaa helpommin. 

Pronssikorujen pintaan voi ajan mittaan kehittyä vihreää patinaa, joka sopii moneen malliin ja on toivottavaakin niissä. Lumikukka ei kuitenkaan kuulu näihin malleihin. Siksi patinan voi surutta pestä pois. 

Pesun jälkeen pronssiset kukat kannattaa kiillottaa korujen puhdistukseen kiillotusliinalla, jollaisia saa ostaa useimmista koruja myyvistä liikkeistä. Kalevala Korun oma sininen liina on mainio. Se toimii hyvin vielä mustuneenakin, mutta pestä sitä ei saa.

Hopeiset lumikukat puolestaan kannattaa pesun jälkeen upottaa nestemäiseen hopeanpuhdistusaineeseen. Sen jälkeen ne pitää muistaa huuhdella hyvin vedellä. (Myös sisältä!) Seuraavaksi niille tehdään kiillotusliinakäsittely kuten pronssisillekin. Pesu ennen hopeanpuhdistusainetta on tärkeä, koska rasvainen korunpinta jäisi helposti laikukkaaksi.

Kiillotusliinakäsittelyn jälkeen korut pyyhitään puhtaaksi puuvillakankaalla, vaikkapa vanhan t-paidan helmalla tai flanellin palalla. 

Ja näin kukat kukoistavat jälleen.

Pitkää ikää Lumikukille, hohdokasta kevättä niiden omistajille!

Terveisin 

Saija

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Miten klassikko syntyy?

Terveiset hiihtolomalta! Mökkiviikon aktivitettteihin kuului ulkoilun lisäksi perinteistä vanhojen lehtien selailua. Tämänkertaisen lomamökin valikoima koostui pääasiassa muutaman vuoden takaisista sisustuslehdistä.

Sivuja lehteillessä ja niiden esittelemiä, edelleen hauskannäköisiä tuotteita katsellessa tulin pohtineeksi muotoiluklassikon syntymää. Vaikka tärpeiksi valitut tuotteet - astiat, tekstiilit, valaisimet, koriste-esineet - olivat enimmäkseen kekseliäitä ja hauskoja, harvaa niistä enää näkee kaupoissa. Tuotteet ovat vaihtuneet, uusien tilalle tullut vielä uudempia.

Jotta jostakin esineestä voi tulla "klassikko", siitä pitää tulla tuttu ja tunnistettava. Tuotetta pitää valmistaa ja niitä päätyä käyttöön kyllin monta, että kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua riittävän moni ihminen muistaa ja tunnistaa sen: mummon maljakko, lapsuuden lautanen, jokatytön raitapaita, tuttu jakkara. Tarvitaan kollektiivinen kokemus. Siksi moderneja klassikoita on syntynyt vasta teollistumisen aikana. Uniikki tai piensarjana valmistettu esine voi olla vaikka miten mittaamattoman hyvä ja upea, mutta se on vain harvojen ilo. Yhteinen muisto jää syntymättä.

Myös tuotteen muotoilun on oltava jollakin tavalla sidoksissa omaan aikaansa, jotta sen voi yhdistää tiettyyn aikakauteen vielä myöhemminkin. Retro on jees, ja tavallaan kaikki on retroa tai ainakin rippusen verran velkaa vanhalle, mutta jotakin uutta silti pitää olla mukana.

Pelkkä volyymi ja omalle ajalleen tunnusomaisuus ei silti riitä tekemään klassikkoa. Tuotteen on myös oltava niin laadukas, että se jaksaa elää ja toimia ainakin sen kaksikymmentäviisi vuotta, mieluummin paljon enemmänkin, jotta meillä on jotakin, joka ahaa-elämyksen herättää. Ja kun tuote otetaan uudelleen tauon jälkeen tuotantoon, voidaan jo puhua klassikosta. Tietenkin myös vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkunut valmistus on yksi tapa tulla klassikoksi.

Klassikoita syntyy yhä, mutta kukapa osaa etukäteen arvata mikä sellaiseksi muodostuu? Sen kuitenkin tiedän, että työtovereineni olen saanut olla mukana saattamassa maailmalle montaa klassikkoa tai sellaisen aseman myöhemmin saavuttanutta tuotetta.

Klassikon tekevät ihmiset itse valinnoillaan. Kiitos siitä.


Saija

PS. Kuvassa Seppo Kohon suunnittelema Secto-valaisin. Klassinen, minusta myös klassikkko. 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kakkua!

Jo useampana vuonna olen kaivannut tippaleipien, joulutorttujen ja muiden teemaleivonnaisten jatkoksi omaa nimikkoleivosta Kalevan päiväksi. Joskus virittelin työpaikalla aiheesta kahvipöytäkeskustelua, mutta lanttukukkosiksihan se juttu meni. Kaikki kunnia lantulle, mutta juuri sitä en ollut ajatellut tähän yhteyteen. Perinneherkut perinneherkkuina, tähän tarvittaisiin jotain ihan muuta.

Ajatus kiusasi lopulta testileipomuksiin asti. Jotakin vanhaa, jotakin uutta... mutta ei vain löytynyt. Lopulta ihonvärinen porkkanahyytelökakku vei mielenkiinnon leipomiskokeiluihin sekä minulta että maistajan rooliin pakotetuilta perheenjäseniltä, ja projekti jäi tauolle.

Eräänä kauniina talvipäivänä ratkaisu kuitenkin sananmukaisesti kannettiin tarjottimella eteeni, kun Kettusen Kirsi, korukivistä vastaava henkilömme  ja armoitettu jauhopeukalo, toi meille tuliaisia koekeittiöstään. Salmiakkikakku, siinähän se! Salmiakkikakussa on suomalaisuutta, on jotakin tuttua, on jotakin uutta, ja mikä kaikkein parasta, maistuu mainiolta.

Kerjäsin Kirsiltä reseptiä, mutta "siinä nyt on vähän sitä ja sitten lisäät hiukan tätä, eikä minulla koskaan ole tarkkoja mittoja", kuten harjaantuneempien leipureiden tapa on, joten Kirsin luvalla tässä oma rekonstruktioni aiheesta, eli

hiukan etukäteen, mutta sopivasti jatkoksi Runebergin tortuille, täysin epävirallinen, korulaisessa yhteistyössä syntynyt Kalevalan päivän kakku:

250g suolatonta voita
2½ dl sokeria 
4 kananmunaa 
2½ tl leivinjauhetta 
4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maustamatonta jogurttia
1 1/4 dl turkinpippurirouhetta

Kuorrutus:

125 g suolatonta voita
4 dl tomusokeria
n. 75 g salmiakkijauhetta
1 rkl vettä

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri  vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmunat yksi kerrallaan. Lisää keskenään sekoitetut vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää lopuksi jogurtti ja turkinpippurirouhe. Älä vatkaa. Kaada halkaisijaltaan n. 24 cm olevaan jauhotettuun kakkuvuokaan ja paista 175 asteessa noin 50-60 min.

Kuorrutusta varten vatkaa voi notkeaksi. Lisää joukkoon tomusokeri muutamassa erässä. Vatkaa kuohkeaksi. Lisää salmiakkijauhe ja lopuksi vesi. Vatkaa vielä hetki. Levitä jäähtyneen kakun päälle pursottaen tai levittämällä. Tulos saa kernaasti olla taiteellisempi kuin pika-pikaa rappaamani testikakun kuorrutus.

Koska en löytänyt salmiakkijauhetta kaupasta, murskasin huhmareessa jauhoksi Lakrisal-tyyppisiä salmiakkimakeisia. Tarvittava jauheen määrä riippuu tietenkin sen voimakkuudesta ja kokin makunystyröistä. Jauheen maku voimistuu veden lisäämisen jälkeen, joten mieluummin ensin maltillinen määrä ja lopuksi lisää, mikäli tarpeellista.

Kakku kestää hyvin säilytystä ja on mielestäni parhaimmillaan pari päivää leipomisen jälkeen. Seuraavan kerran ajattelin leikata pohjan kahtia ja testata väliin lemon curd -sitruunatahnaa.

Makoisaa helmikuuta!

Saija




tiistai 21. tammikuuta 2014

Järjestys se olla pitää

Pikaisella googlettamisella selvisi, että ainakin muutaman vuoden takaisella vauhdilla jokaiselle suomalaiselle kertyy elämänsä aikana keskimäärin 13 muuttoa. Aihe kiinnostaa sattumalta juuri nyt, kun alan itse pikkuhiljaa saavuttaa mainittua haamurajaa. Henkilökohtaisen omaisuuden laatikoihin lappaminen on jo tuttua puuhaa, muttei edelleenkään yhtään se nautittavampaa kuin ennenkään, vaikka muuttaminen muuten on mukavaa.

Elämänsä enimmäkseen yhdessä paikassa asunut ystäväni kysyi minulta, että kun olen muuttanut jo noin monta kertaa, niin missä kotini oikein on? Lieneekö minulle osunut tippan vahvaa paimentolaisverta jostakin vuosisatojen takaa, mutta minulle koti on siellä missä itse olen. En muuta kotiin, vaan teen kodin. Ihmiset ovat erilaisia. Yksi on juurilleen uskollinen, toinen ottaa muutoksen vastaan uteliaisuudella. 


Mietin paimentolaisuutta jo ennen ystäväni kysymystäkin, sillä ihan ensimmäinen asia, jonka yhtään miettimättä, kuin luonnostaan muutossa pakkasin, olivat nimenomaan korut. Paimentolaisilla ja muilla perinteisissä elämänmuodoissaan liikkuvaisilla ihmissillähän arvokkain omaisuus kulki mukana päälle puettuna, koruina. Tarpeen vaatiessa korujen jalometallia pystyi käyttämään maksuvälineenä, ja toisaalta taas omaisuus oli aina lähellä, vaikka lähtö uuteen paikkaan olisi tullut miten yllättäin. Ja kyllä kaulakääty kaulassa oli varkailtakin paremmassa turvassa kuin vaikka rahalipas teltassa olisi ollut.

Suomalaisille tutuin esimerkki ovat tietenkin romanit raskaine kultakoruineen. Suuret ja näyttävät kultakorut ovat tärkeä ja tyypillinen osa heidän pukeutumistaan. Ne kulkevat nykyäänkin perintönä äidiltä tyttärelle, isältä pojalle, vaikka kiertolaiselämä on jo historiaa ja maksuvälineet ihan toiset.

Omia korujani pakkaamisen yhteydessä inventoidessani totesin niiden olevan luokattoman huonosti organisoidut. Lasihelminauhat ja hopeaketjut roikkuivat sulassa sovussa  - ja solmussa - siellä sun täällä ja korurasian lokerot olivat tupaten täynnä sekalaista tavaraa alkaen lapsuudenaikaisista muistorikkaista muovikoruista päätyeen pariaan etsiviin korvakoruihin. Asiaintila ei ollut sen paremmin hyväksi koruille kuin kunniaksi ammatille, ja vaati pikaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä.

Työpaikkagallupin kautta päädyin toteuttamaan ratkaisun, joka ei ole maailman elegantein, mutta ehdottomasti toimivin kuulemani tapa pitää korut kurissa ja kunnossa. 

Hallitun korusäilytyksen salaisuus on salpapussi, arkikielessä ihan tuttavallisesti Minigrip. Pikkuisia kokoja saa askartelukaupasta, vähän isompia tavallisista marketeista. Niihin kun laittaa korun per pussi ja lajittelee pussukat sisällön mukaan, niin johan alkaa löytyä sekamelskasta järjestystä. Pussit sitä paitsi estävät koruja naarmuttamasta toisiaan sekä vähentävät hopean tummumista. Korvakorutkin pysyvät pareina.

Kyllä nyt kelpaa. Suosittelen! 



Hyvää alkanutta vuotta kaikille korujen ystäville!


Saija

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hyvä kiertämään


Jäljellä on enää yksi työpäivä ennen joulua. Sen päivän työkseni osui valmistaa hyväntekeväisyyskorumme, Suojassa-sarjan riipusta. Se on Kalevala Korun panos uuden lastensairaalan rakentamiseen.

Etenkin näin joulun alla ajatus viipyilee enemmänkin auttamisessa ja näissä pienimmissä, jotka vielä monta vuotta tarvitsevat hoivaa ja suojaa läheisiltään, mutta myös meiltä muilta silloin kun yhteiskunta ei pysty reagoimaan tarpeeksi nopeasti. Kansalaiskeräyksillä on Suomessa pitkä historia, ja usein keräykset ovat kohdistuneet juuri lapsiin, esimerkiksi koulutukseen aikoina, jolloin julkista koululaitosta ei vielä ollut.

Lapset ovat kauaskantoinen auttamiskohde. Se hyvä, mikä tehdään nyt, kantaa hedelmää vielä vuosikymmenten päässä. Siksi lasten ja nuorten auttaminen on niin monen sydäntä lähellä. Ja kukapa, joka on joskus lapselleen apua saanut, ei haluaisi sitä samaa hyvää myös toisille?

Itsekin ajattelen kiitollisuudella niitä kertoja, kun olen Lastenklinikalla omieni kanssa käynyt. Vierailujen sarja alkoi vanhemman tyttöni vauva-aikana. Äkkiä hän ei vain kasvanut enää. Pontevasta vauvasta tuli hintelä ja suurisilmäinen itkeskelijä, jolle ei ruokakaan maistunut. Neuvolan käyrät näyttivät murheellisen laskusuuntaisilta, ja niiden pudottua kriittisen rajan alle saimme lähetteen tutkimuksiin.

Loppujen lopuksi ei koskaan selvinnyt ihan tarkasti, mikä tytön kuihdutti ja hidasti kasvun niin kitsaaksi, mutta huolesta harmaalle äidille oli suureksi tueksi, että häntä seurattiin, tutkittiin ja pidettiin huolta, ettei mikään vakavampi sairaus päässyt piileskelemään oireiden takana.

Monivuotisen ja -polvisen hoitosuhteen aikana olimme myös säännöllisesti lasten avo-osasto 10:n asiakkaina. Siellä jos missä mahdollisuuksien mukaan kodikkaaksi somistetut tilat ja elämänmyönteinen ilmapiiri olivat tervetullut kontrasti välillä hyvinkin sairaiden pikkupotilaiden tilanteeseen. Siellä käyminen myös muistutti aina terveesti mieleen, miten suuri onni ja etuoikeus on ihan tavallinen arkinen elämä.

Ja sitten on ollut näitä yllätyskäyntejä tämän toisen tapauksen kanssa, kun on pitänyt milloin kuvata päätä tai kättä, milloin tikata jalkaa. Pikkumurheita onneksi kaikki, mutta yhtä suurella huolella ne on hoidettu jokainen.

Kahden terveen lapsen äitinä minulla on paljon mistä olla kiitollinen. Sitä samaa onnea toivon kaikille muillekin äideille ja isille.

Onnellista joulua!

T: Saija



maanantai 9. joulukuuta 2013

Piparitalon takaa


Olen sitä mallia joulunviettäjiä, joiden mielestä joulu ei tule itsekseen, se tulee tekemällä. Niin olen aina sanonut.

Joku hankkii lahjat viimeisenä päivänä ennen joulupukin tuloa ja löytää juuri ja juuri ajoissa vihreähkön kuusen, josta nyt ainakin puun laji selviää. Jos neulasia on valmiiksi vähänlaisesti, niin sehän on kuusen myöhempinä vaiheina vain eduksi, kun neulasia on näin ollen vähemmän myös väärissä paikoissa väärään aikaan, kuten jalkapohjissa ja lattianraoissa juhannuksena. Joulukortit voi hoitaa sähköisesti, jos sattuu muistamaan. Tälle ihmislajille eineslaatikko käy jouluruuasta siinä kuin mikä tahansa muukin juuresmuusi, eikä kynttilänvalossa ole niin nökönnuukaa vilistääkö nurkissa villakoiria yksi vai kennelin verran.

Joulu on jokaiselle omanlaisensa. Tekijätyypille voi vuosien mittaan käydä niinkin, että pienistä viattomista perinteistä kasvaa ahmatteja, jotka hotkaisevat koko juhlan. Joulusuorittajalla on vaarana kadota tykkänään perinnejoulun vaatimuksiin. Periaatteessa on kivaa tehdä laatikot itse. Ne ovat helppoja, hyviä, halpoja ja vielä lähiruokaakin. Kaikki eivät pidä perinteisistä jouluruuista, joten jotain muutakin on hyvä varata pöytään. Kalat ovat juhlapöydän herkkua ja itse tehden saa kalapöytäänkin sitä mistä eniten pitää. Ostetut piparit eivät ole mistään kotoisin ja pakastetaikina on rienausta, joten äkkiäkös sen taikinan pyöräyttää ja lasten kanssa leipaisee. Lahjat on mukava valita ajatuksen kanssa ajoissa, jottei joudu kaikkein pahimpaan ruuhkaan tuupittavaksi - no, aina joutuu kuitenkin, mutta pyrkimys on, ettei joutuisi.

Puhdas koti on juhlaa jo itsessään, eli joulusiivous, kodin koristeet ja pöytäliinojen silitys kuuluvat joulupuuhiin, supersuorittajilla vielä jouluverhojen ja -mattojenkin laitto. Joulu-alkuisten tekemisten lista voi venähtää hämmästyttäviin mittoihin melkein huomaamatta.

Pidän aivan vilpittömästi joulun tekemisestä, mutta tämän joulunaluksen olen ollut  erinäisten virusten yhdessä ja erikseen suorittamien hyökkäysten kohteena ahkerammin kuin olisi kohtuullista. Vaativin suorittamani joulupuuha on ollut kalenterin luukkujen avaaminen. Samalla se tosin on myös ollut ainoa panokseni jouluvalmisteluille. Ei ole kehumista.

Ehkä joulu 2013 onkin uudenlaisen joulunviettoperinteen alku. Kysyin perheeltäni yhtä tärkeää asiaa joulussa. Kaikkea totuttua ei tänä jouluna tule, mutta voimme yhdessä toteuttaa ainakin kullekin tärkeimmät asiat. Joulun toivelistalta löytyivät lanttu- ja perunalaatikko sekä kinkku tai kalkkuna, mutta kaikkein eniten ääniä sai piparkakkutalo.

Tavallaan piparkakkutalon - tai milloin minkäkin rakennelman - pystyttäminen on ehkä turhin mahdollinen joulupuuhani. Kyseessähän on oikeastaan vain koriste, joka pölyyntuu joulun yli ja pistetään ainakin meillä tavan mukaan uudenvuodenyönä palasiksi, jotka sitten levittävät runsaasti muruja pitkin poikin taloutta ja suupieliä. Kaiken lisäksi talonrakennus, alkaen aiheenvalinnasta, päätyen moninaisten rakennusaikaisten haasteiden kautta näkemyseroihin koristelussa, aiheuttaa säännönmukaisesti runsasta ja polveilevaa draamaa perheessä. 

Yhtä kaikki, piparkakkutalo valittiin meillä kuitenkin joulun tärkeimmäksi asiaksi. Mutta kun tarkemmin katsoo, niiin piparkakkutalon takana taitaakin lymyillä joulun henki. Tulipa joulu jollotellen tai työläimmän kautta itse tehden, tärkeintä siinä on useimmille sittenkin se ihan yksinkertainen yhdessäolo. Yleinen älämölö, palovammat ja sokeritahma liimaavat meidän joulumme osat yhteen. 

Ja tekijämallinen joulunviettäjä laskee hartiat alas korvista. Ehkä se sittenkin tulee tälläkin tavalla, matalalla suoritustasolla, se oikea joulu.

Onnellista joulunalusaikaa - vapaalla tyylillä!

Saija