Uusi Koru

Kalevala Koru julkisti viime vuoden lopulla muotoilualan ammattilaisille ja opiskelijoille avoimen Uusi Koru -suunnittelukilpailun, joka huipentui toukokuussa Pohjoisesplanadin myymälässä iloisissa tunnelmissa vietettyyn palkintojenjakotilaisuuteen. Siellä 150 ehdotuksen joukosta palkittiin neljä ansiokasta kilpailutyötä.

Tuomaristoon kuuluivat muotoilujohtaja Pekka Toivanen, korumuotoilija Kirsti Doukas, Glorian päätoimittaja Minna Juti, tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio sekä Kalevala Korun toimitusjohtaja Riitta Huuhtanen. 

Tuomaristo etsi kilpailutöistä Kalevala Korulle tunnusomaisia piirteitä modernissa muodossa, mutta niin, että myös suunnittelijan oma näkemys ja persoonallinen tyyli toteutuisivat. 

Uusi Koru -kilapilun voittaja Salla Silvonen

Ensimmäiselle sijalle sijoittui vuonna 2008 Lahden Muotoiluinstituutista valmistuneen korumuotoilija Salla Silvosen työ Kesän taikaa. Salla Silvosen korut syntyvät usein tarinoiden kautta. Niin tälläkin kertaa, kun hän suunnitteli suloisen ja samalla tuoreenraikkaan kukka-aiheisen kaulakorun pohjolan valoisan juhannusyön taiat mielessään. Valloittavan positiivinen nuori muotoilija on toiminut vuodesta 2009 alkaen yrittäjänä ja toimii Helsingissä Napa & Paja -studio-shopissa. 

Paljon onnea, Salla!



Kierrätysmateriaaleista valmistetulla työllään For me toiseksi tullut korutaiteilija Matti Mattsson puolestaan on tehnyt koruja jo 40 vuotta. Hän perusti ensimmäisen pajansa opiskeluaikoinaan vuonna 1972, ja on siitä lähtien tehnyt monipuolista uraa korutaiteen, taidekäsityön, muotoilun ja koulutuksen parissa. Hyväntuulisen taiteilijan hyväntuulisessa For me -rintasolkisarjassa Mattssonin työpajan ulkopuolella Kuopion satamassa ulkoilevat lemmikit ovat päässeet jatkamaan kalevalaisten korujen eläinhahmoperinnettä. Niissä ystävällinen koira tarjoaa yllättyneelle linnulle risua pesänrakennustarvikkeeksi. Taitelija koiranleukaili tehneensä tikusta asiaa, mutta taka-ajatuksena ovat kuitenkin tärkeät, aina ajankohtaiset aiheet välittäminen, auttaminen ja yhteistyö.

Kolmannen palkinnon voitti korumuotoilija Inni Pärnäsen Hyrrä-korusto. Pärnänen muisti Kalevala Korun historiallista asemaa suomalaisessa koruteollisuudessa suunnittelemalla hopeisen korusarjan, jonka idea lähti valmistettavuudesta. Hyrrä on yksinkertaisesta moduulista monimuotoiseksi, niin arkeen kuin juhlaan soveltuvaksi rakentuva keveä, kolmiulotteinen sarja, joka on samaan aikaan sekä klassinen että moderni; mielenkiintoinen mutta selkeä kokonaisuus.

Kunniamaininnan työstään Nimbus sai taideteollinen muotoilija Susanna Hoikkala. Ennen suunnittelutyöhön ryhtymistään Hoikkala tutki laajasti Kalevala Korun mallistoja selkeyttääkseen näkemystään niiden ominaispiirteistä. Vahvimmaksi teemaksi nousi luonto. Hän tulkitsi sitä uudesta näkökulmasta muokkaamalla pilvien muotoja abstraktiin ja minimalistiseen suuntaan. Syntyi Nimbus - pelkistetty ja jännittävä sarja, jota tahtoisi päästä sovittamaan ylleen.

Neljä hyvin erityyppistä palkittua työtä lähestyivät kilpailun aihetta kukin omalla tavallaan: yksi luonnonmystiikan, toinen arvojen, kolmas tekniikan  ja neljäs analyysin kautta. Jokainen täytti silti tuomariston toiveen. Ne kunnioittavat vanhaa perinnettä ollen uskollisia tekijöilleen ja katsoen eteenpäin.

Meillä on hienot vanhat korut, joita voimme ylpeästi kantaa koska tahansa. Miksi sitten tarvitsemme uutta? 

Kun puu lakkaa kasvamasta, se alkaa kuolla. Vain uusiutuva perinne elää. Uusi Koru -kilpailu osoitti, että taito ja tahto kunnianhimoiseen korusuunnitteluun voi hyvin. Suomalaisten korujen sukupuu kasvaa yhä.

Kiitokset tuomaristolle sekä onnittelut palkituille!

Inni Pärnänen, Matti Mattsson, Salla Silvonen ja Susanna Hoikkala

Kuvat: Matti Pärssinen

Kahden käden varassa

Meillä Kalevala Korun tehtaalla käy viikoittain vierailijaryhmiä tutustumassa korujen valmistukseen. Tehdaskierrokselle osallistujat ovat esimerkiksi harrastuskerhoja, yhdistyksiä tai ihan muuten vain koruista kiinnostuneita ihmisiä. Kaikkia ryhmiä yhdistää kuitenkin kierroksen aikana koettu yllätys siitä, että korut todellakin tehdään käsin.

Sana "tehdas" antaa helposti kuvan liukuhihnoista, pitkälle automatisoidusta tuotannosta ja kovasta melusta. On meillä välillä meluakin, mutta se lähtee vasaroista, joilla seppä vasaroi sormusta pyöreäksi tai pikkuisesta sirkkelistä, jolla hän katkoo medaljongin saranaa varten hopeaputkea millin kymmenyksen tarkkuudella oikean mittaiseksi juottaakseen sen sitten paikoilleen. Työtavat ovat enimmäkseen ikiaikaisia kultasepäntaitoja, sillä ihmiskäden ja -silmän muodostamaa paria parempaa työvälinettä ei ole olemassakaan. Korut eivät putkahda koneesta valmiina. Me valmistamme ne.

Eräs kollegani on kiteyttänyt sepän oleellisimmat taidot kahteen sanaan: keskelle ja suoraan. Sitä tämä aika usein on, eikä aina niin helppoa kuin voisi luulla. Juotetaan, sahataan, viilataan, istutetaan. Keskelle ja suoraan. Toinen kollega puolestaan kuvaili, että seppänä elämä on kahden käden varassa. Se kuulosti melkein runolliselta. 

Mutta niinhän se on. Meidät on tuonut alalle halu ja kyky tehdä omilla käsillä. Vapaa-ajan aktiviteetitkin liittyvät usein käsillä tekemiseen kaikissa muodoissaan, aina neulomisesta kesämökin rakentamiseen. Samalla käsistä kannetaan myös huolta. Miten lujaa uskallan puristaa, vääntää, ottaa vastaan, miten painavaa kantaa, jotta tärkein työväline ei vahingoitu?

Katselin taannoin sisustusohjelmaa, jossa suunnittelija kertoi tikkauttaneensa koristetyynyihin monogrammit, jotta "ei näyttäisi siltä että olen itse ne päälliset ommellut." Kyllä käsityöläisen sydämeen sattui! Sitä kun on tottunut siihen, että nimenomaan itse tehden tulee hyvää. Sitä paitsi silloin ei tarvitse vaivata mieltään pohtimalla olosuhteita, joissa tuote on hahmonsa saanut. 

Läpinäkyvyys on ilmaus kuvaamaan yrityksen avoimuutta  toimissaan. Meillä sitä toteutetaan esimerkiksi juuri yritysvierailuilla. Minusta on varsin hienoa, että korunkäyttäjän on mahdollista käydä tutustumassa tehtaaseen, jossa oma koru on valmistettu ja nähdä omin silmin miten ja ketkä sen ovat tehneet. Eettisyyden ei tarvitse jäädä arvailujen varaan.

Tervetuloa tutustumaan! Täällä me teemme koruja kuten niitä aina on tehty: kahden käden varassa.


Saija












 

Kokonainen elämä

"Ensimmäinen kevätpäivä jää

vielä väreilemään yllä pihan.

Pieni talvilintu livertää

uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien

hohtaa hämyn tihetessä hiukan.

Keveä on ilma hiljainen.

Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään

sydän omisti, lie läsnä tässä:

valossa, mi kätkee hymyään,

sädehuntuisessa hämärässä."

Saima Harmaja, 30.3.1937

Toukokuun kahdeksantena tulee kuluneeksi sata vuotta Saima Harmajan (8.5.1913 - 21.4.1937) syntymästä. Hän kuoli vain 23-vuotiaana sairastettuaan lähes koko nuoruusikänsä sekä masennusta - siihen aikaan raskasmielisyyden nimellä kulkenutta - että lopulta myös keuhko-oireiden ennakoimaa tuberkuloosia. Hänellä oli kirjoittamiseen poikkeuksellisen vahva kutsumus, jota hän myös toteutti, vaikka porvarisperheessä ei siihen juuri rohkaistukaan. 

Runojen lisäksi Harmaja piti lapsuusvuosistaan lähtien kuolemaansa asti päiväkirjaa, josta kuuluu runojen antamaa kuvaa monipuolisemman, huumorintajuisen tytön ja naisen ääni. Päiväkirjasivuja on huikeat 2500, ja yhden ihmisen elämän lisäksi ne ovat myös historiallista ajankuvaa. Runokirjoja hän ehti kirjoittaa eläessään neljä, joista ensimmäisen vain 19-vuotiaana. Viimeinen kokoelma julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen.

Saima Harmaja muistetaan usein kasvukipujen kuvaajana ja romantikkona, myöhemmin kuolema-aiheiden käsittelijänä. Monet hänen runoistaan ovat kiihkeitä ja malttamattomia; välillä taas lukijasta tuntuu, kuin runoilija olisi sisälle eksynyt lintu, joka on väsyttänyt itsensä näännyksiin etsiessään tietä ulos.

Valitsin  alkuun runon, joka poikkeaa tästä Harmajasta, sillä hän oli myös luonnonkuvaaja. Runossa "Ensimmäinen kevätpäivä" hän on keskellä alkavaa kevättä, kevätpäivää, joka on painumassa illaksi. Pimeä talvi on takana, valo on voittanut kylmän, mutta luonto odottaa vielä hetken - paitsi se yksi talvilintu. Harmaja aistii kevättä kiitollisena hetkestään, kunnioittaen ja hiukan sivusta. Kolmen viikon kuluttua häntä ei enää ole.

Saima Harman juhlavuoden korun Runo on suunnitellut Marja Suna

Ja vielä, jotta muistaisimme mikä oikeasti on tärkeää:

Olen päättänyt tuhlata ”Aamun koitteessa” -runostani saamani rahat kokonaan kukkiin. On outoa saada tunteistaan ja ajatuksistaan seteleitä, mutta ei ole yhtään outoa vaihtaa runoaan kukkiin, herkkiin terälehtiin, joiden läpi valo hohtaa unhottumattomaan tuoksuun.

(Saima Harmajan päiväkirjamerkintä 5.1.1933)


Terveisin

Saija

Koru naista myöten

Taannoin nettiseikkaillessani osuin testiin, joka tietenkin oli tehtävä, tällainen Kalevala-eepoksesta - vaikka vähän mutkan kautta - leipäni saava seppähenkilö kun olen. 
http://www.sirpa.hirvikoski.fi/kalevala/testi.html

Tuon linkin kautta voi itse kukin käydä testaamassa ketä Kalevalan naisista eniten muistuttaa. (Testin etusivulta muuten löytyy pieni huomautus: "Nämä sivut ovat osa Internetin historiaa, pysyneet muuttamattomina jo 11 vuotta!" Hiukkasen on ajan hammas kieltämättä tässä kuluneiden vuosien mittaan nakertanut sivuston visuaalista ilmettä, mutta kun sen noin ottaa, niin sehän on tosiaan vain netin historiallista sedimenttiä.)

Testin arkkityyppeihin tutustuessani tuli väistämätön mieliteko valita niiden edustamien mielikuvien pohjalta jokaiselle kalevalaiselle naistyypille sopiva koru. Edelleen on viitattava tuohon Kalevalan ja ammattini kohtalonyhteyteen...Ja eri luonteiset ihmiset sitä paitsi ihan todellisuudessakin käyttävät eri tyyppisiä koruja.

Joidenkin hahmojen kohdalla ei valintaa  tarvinnut kovin kauaa tuumia. Esimerkiksi 
Louhi, mahtinainen pohjoisesta, on ilman muuta ansainnut kaulalleen yhden upeimmista historiallisista koruistamme, Halikon käädyn, ja mieluiten tietysti vielä kultaisena.

Pohjolan tytär, ristiriitainen hahmo, ihan kuin me ihmiset tapaamme olla, voisi käyttää Carmen-sarjan näyttäviä koruja. Jotain samaa särmää löytyy sekä Carmenille että Pohjolan tyttärelle kuvailluissa luonteissakin.

Kyllikki, tasa-arvoinen ja aktiivinen toimija käyttää luonnollisesti Naisen ääni-solkea, joka muistuttaa naisten äänioikeudesta Suomessa. Sen seuraksi pukisin ajattoman tyylikkään Elegant -rannekorun.

Mielikki, suurpiirteinen, lämminsydäminen, vihreä ja luomu ovat sanoja, jotka hänestä tulivat ensimmäiseksi mieleen. Hän saakoon koruikseen metsän voimaeläimen mukaan Kalevankarhut ja  ranteeseensa siihen sopivan muhkean Karhu -rannekorun. 

Lemminkäisen äiti on kovin uhrautuva ja vaatimaton. Hän saattaisi arvostaa Talon sydän -sarjaa, pelkkää sydäntä kun on itsekin. Kuten kaikille hahmoille, myös hänelle annettiin testissä elämänohjeita. Ohjeiden noudattamisen hän voisi aloittaa vaikkapa hankkimalla itse itselleen korulahjan.

Sitten onkin jäljellä enää 
Aino, ehkä tunnetuin Kalevalan naisista. Hänestä muistetaan parhaiten uhkaava kohtalo vanhan Väinämöisen puolisona. Se jää kokematta, kun Aino veden varaan jouduttuaan hukkuu, mutta kokee muodonmuutoksen ja jatkaa elämäänsä lohena. Hänet puen paitsi nimensä, myös korun kuulaan ulkonäön ansiosta Ainoa -korustoon, jonka vuorikiteet ovat kuin pieniä vesipisaroita.

Mitä sanotte testin tehtyänne, osuivatko koruehdotukset yhtään kohdalleen?

Testiterveisin

Saija

Koru, joka toi muiston kaukaa

Mikä siinä onkin, että juuri nimenomaan koruihin liittyy niin paljon tunnetta? Jo niiden hankkiminen on jotenkin erityinen tilanne, ainakin kun puhutaan aidoista koruista. Niin sanotuille rihkama- tai muotikoruillle on oma paikkansa ja aikansa, mutta harvoin niihin silti syntyy samanlaista tunnesuhdetta kuin arvokkaampiin lajitovereihin, joiden hankkimista usein harkitaankin hiukan pidempään. Ja pidempään aidot, kestävät korut omistajaansa myös käytössä ilahduttavat, joten ihmekö se, jos niihin liiittyviä muistojakin ehtii syntyä. Usein koru on myös lahja, jonka antaja pysyy käyttäjän mielessä korun myötä.

Oma tarinansa ovat vanhat korut. Olen ostanut kirpputoreilta hienoja koruja menneiltä vuosikymmeniltä. En välttämättä mitään kovin arvokasta, mutta ajalleen tyypillistä, vekkulia tai muuten sellaista, joka jostain syystä puhuttelee minua. Jotain erityistä on siinäkin, että näin hankitun korun historiaa ei voi tietää. Se on saattanut olla rippilahja, huomenlahja, itselle palkinto suuresta urakasta, lahja salaiselta ihailijalta... sillä on menneisyytensä, mutta emme koskaan tule tietämään millainen, emme tietämään mitä se on omistajalleen merkinnyt. 

Jos vanha koru on saatu suoraan edelliseltä omistajalta tai peritty, on sen taustasta ja omistajasta yleensä sentään jotakin tietoa. Ei olisi yhtään huono ajatus kirjoittaa korurasiaan mukaan pieni pätkä historiatietoa jälkipolvien iloksi. Korut sentään ovat yhä fyysisesti olemassa aikana, jolloin kirjeet, kortit ja usein kuvatkin leijuvat pilvipalveluiden uumenissa.

Olin muutama viikko sitten syntymäseuduillani kertomassa eräästä suunnittelemastani korusta, Kalevala Korusta ja kultasepän työstä. Yleisö oli ihanan aktiivinen - lämpimät kiitokset heille - ja illan päätteeksi aika moni lähestyi minua mukanaan koru ja siihen liittyvä kysymys. Erään korun kohdalla leukani loksahti. Rouva, joka piti korua kädessään, ei edes esittänyt kysymystä, hän vain näytti pronssista solkea. Saattaa tosin myös olla, että hän ei vain ehtinyt esittää sitä, kun olin jo itse äänessä: "Minulla on samanlainen!"

Ja tosiaan. Koru oli täsmälleen samanlainen vanha pronssisolki, jonka olin kauan sitten saanut äidinäidiltäni, ja jollaista en ollut ikinä missään muualla nähnyt. Korusta oli mennyt neula poikki, mutta korjasin sen harjoitustyönä. Valitettavasti en ollut tullut kysyneeksi häneltä koruun liittyviä muistoja silloin kun se vielä olisi ollut mahdollista.

Oman koruni taustasta kerrottuani rouva hymyili ja sanoi: "Niin, minä tunsin Mummusi. Me asuimme saman tien varrella."

Ihan kuin olisin saanut terveisiä Mummulta.
Ihan kuin olisin silloin kauan sitten saanut korun juuri tuota hetkeä varten.

Ja siinä kaikessa hämmennyksessä unohdin tietysti kysyä, mikä oli rouvan oma tarina pronssisoljelleen. Historia totisesti toistaa itseään.

En ole varmasti ainoa, jonka johonkin koruun liittyy liikuttava muisto. Olisi hienoa kuulla koruihin liittyviä sattumuksia, muistoja ja tarinoita teiltä muiltakin - ja kuka tietää - vaikka törmätä vastaavanlaiseen yhteensattumaan.


Nostalgisissa tunnelmissa

Saija

Hopeat hoitoon

Linjakas, kauniisti kaiverrettu hopealusikka vuodelta 1913 palvelee nykyään sokerilusikkana. 100-vuotias viettää juhlavuotta työn merkeissä. Se saa rauhassa säilyttää ansaitun patinansa.

Hopea on ihana materiaali. Se kiillottuu kauniisti, siinä on lämmin sävy, se on helposti muokattava ja jopa antiseptinen metalli.

Koruissa käytetään nykyään 925-hopeaa, jota kutsutaan joskus myös sterling-hopeaksi. Se tarkoittaa, että korussa on 925 tuhannesosaa hopeaa ja loput 75 kuparia. Kupari parantaa hopean kestävyyttä, sillä puhdas hopea olisi kovin pehmeää eikä kestäisi käytössä.

Hopean ominaisuuksiin kuuluu, että se ajan myötä saa pintaansa pientä naarmua ja tummentumaa. Käyttäjän ihon pH-arvo ja myös ympäristön ilmanlaatu vaikuttavat tummumisnopeuteen, käyttö taas naarmuuntumiseen.

Hopean kiillottaminen kotikonstein on ikuisuuskysymys. Kun kultaseppä kiillottaa korun, hän käyttää hiomakoneen moottorin pyörivään karaan kiinnitettyä puuvillalaikkaa ja hiomavahaa, mutta kotona täytyy tyytyä vähemmän ammattimaisiin välineisiin.

Helppo ja nopea tapa vaikkapa pöytähopeiden tummentumien poistamiseen on laittaa astiaan alumiinifoliota, kuumaa vettä ja näppituntumalla tujaus ruokasoodaa ja suolaa. Hopeat upotetaan folion päälle veden alle, ja tummentumat häviävät silmissä. Kirkastuneet hopeat huuhdellaan hyvin ja pyyhitään lopullisesti kirkkaiksi pehmeällä kankaalla, kuten puhtaalla flanellirievulla.

HUOM! Monissa koruissa on tarkoituskin olla tummempia eli oksidoituja kohtia. Tämä menetelmä ei sovi niille, sillä suola-soodavesikikka ei tee eroa toivotun ja ei-toivotun tummentuman välillä, vaan vie kaiken mennessään.

Turvallisin on pehmeä hopeankiillotusliina, joita voi ostaa kultasepänliikkeistä. Niillä hankaamalla ei synny vahinkoa, mutta korun hohto tulee taas esille. Kiillotusliinan tehoa voi lisätä kostuttamalla sitä hiukan, mutta kaikkein pinttyneimpiin tummentumiin liina ei silti silloinkaan pysty.

Seuraavaksi järeämpi apu on hopeankiillotustahna. Valikoimista kannattaa valita mahdollisimman hienojakoinen, eli samalla mahdollisimman vähän kuluttava aine, hankaava kiillotus kun joka tapauksessa aina myös hiukan kuluttaa esinettä. Hammastahna jääköön vain hampaiden pesuun, sillä hopea on paljon hammaskiillettä pehmeämpää ainetta.

Sellaiseenkin kikkaan kuin tupakantuhkalla kiillottamiseen olen törmännyt, mutta ainakin näin tupakoimattoman vinkkelistä katsoen se kuulostaa aika ikävältä. Toimivuuttakaan en näin ollen voi kommentoida. En suosittele myöskään villasukalla hankaamista, kolajuomissa tai HP-kastikkeessa liottamista, autovahalla hinkkaamista enkä turhien murheiden välttämiseksi ylipäätään mitään muutakaan eksoottista kokeilua.

Hopeoitujen esineiden kohdalla on syytä tarkoin harkita miten tarpeellista puunaaminen ylipäätään on, sillä hopeoinnin voi aikojen saatossa vahingossa jynssätä puhki. Myös monogrammikaiverrukset pyöristyvät ahkerassa ja voimallisessa kiillotuksessa, mikä ei ole toivottavaa.

Koruissa puolestaan saattaa olla hankaukselle, kuumuudelle tai hapoille herkkiä kiviä ja helmiä, jotka vaativat erityisen hellää käsittelyä. Sellaisten korujen kanssa on paras piipahtaa kultasepänliikkeeseen, josta löytyy tieto ja taito korun huoltoon.

Ai niin, näin pääsiäisen korvalla pitää muistuttaa mieliin vielä yksi juttu: kananmunaa ja munaruokia ei syödä hopeisilla aterimilla. Yhdistelmä ei nimittäin miellyttäisi sen paremmin pöytähopeita kuin aterioitsijoitakaan - siitä pitävät kananmunan rikkiyhdisteet huolen. Yh hyh.
 

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

Toivottaa
Saija

Louhen tyttäret

Eemil Halonen: Louhi

Ilman kuvan patsasta ei olisi Kalevala Korua, eikä patsasta puolestaan ilman Kalevala Korua. Ensin syntyi ajatus muistomerkistä suomalaisen naisen kunniaksi, sitten idea kerätä muistomerkkiä varten rahaa valmistamalla ja myymällä koruja. Loppu onkin historiaa.

Patsaan aiheeksi valittiin Louhi. Ajatus tuntuu ensikuulemalta vähän erikoiselta. Louhi harvahammas, Pohjan Akka, ilkeä noita… Näinhän hänet Kalevalassa usein mainitaan. Akseli Gallen-Kallelan ikonisessa maalauksessa "Sammon puolustus" kotkaksi itsensä muuttanut Louhi on mulkosilmäinen, löysänahkainen ja ikivanha. Uudemmassakin Kalevala-kuvastossa Louhi edustaa pahaa, kuten Stiina Saariston teoksessa "The Last Man Standing", jossa Louhi on uhmakas, groteski lapsi-aikuisolento kostonkiilto silmissään.

Mutta Eemil Halosen Louhi-patsas, joka 1940 valmistui Kalevala Korulle, kuvaa aivan toista Louhea. Pronssiin on valettu nuori, terve ja vakava nainen, jonka suora ryhti ja kädellä lepäävä haarikka tuovat mieleen vain omanarvontuntoisen, itsenäisen naisen.

Louhea onkin kuvattu monin ihailtavin ominaisuuksin Kalevalassa. Hän oli matriarkka, jonka hallitsemaa rikasta ja hyvinvoivaa valtakuntaa, Pohjolaa, muualla kadehdittiin. Pohjolan lisäksi hän huolehti kauniista tyttäristään, joilta ei kosijoita puuttunut. Louhi puolusti omiaan sekä neuvottelemalla sopimuksia että tarpeen tullen voimakeinoin. Lisäksi hän osasi luontaislääkintää, mikä oli tarpeellinen, mutta pelkoa herättävä taito. Kun tarkasti kansalliseeposta lukee, niin taitaa siellä Pohjolassa isäntäkin olla, mutta hänestä ei juuri tarinoida - ei hyvää, ei pahaa, mikä puhukoon puolestaan.

Ei nykyaikanakaan kovin tavatonta ole, että kyvykkyys tuo mukanaan kateutta ja pahoja puheita. Tämän inhimillisen piirteen piikkiin voinee laittaa suurimman osan Louhen syyksi kansanrunoudessa sälytetyistä vitsauksista ja ilkeäksi mainitusta luonteesta.

Mutta mikä lie syynä, että vahva nainen usein nähdään pelottavana? Miehen menestys on yhä helpompi hyväksyä, naisella siihen liitetään herkästi epäilyksiä kylmästä tai jollakin muulla tavalla viallisesta mielenlaadusta. Jo pelkästään sana "vahva" naiseen littettynä herättää mielikuvan henkisestä tyräjyrästä. Samaisella vahva-laatusanalla ei toisaalta koskaan kuvata miestä, ellei kyseessä sitten ole voimailulajin harrastaja. Vahvuus on miehen henkisten - kuin myös fyysisten - ominaisuuksien ihanteellinen oletusarvo, naiselle taas erityismaininnan paikka.

Sanat ovat vain sanoja, mutta joskus niiden takana piilee merkityksiä, joita ei sanontojen tavanomaisuuden vuoksi tule edes ajatelleeksi.

Oli miten oli, olen Eemil Haloselle kiitollinen siitä, että hän kuvasi muistomerkkiin Louhen juuri sellaiseksi kuin kuvasi.  Ja Louhi, moniulotteinen ja -tulkintainen nainen, kantaemomme, sopii loistavasti yhäkin suomalaisen naisen muistomerkin aiheeksi ja esikuvaksi. Meistä on moneksi!

Terveisin

Saija