Neitsyt Marian temppuilija

Keskiaikainen ransakalainen pyhimystarina kertoo miehestä, joka elätti itsensä kiertävänä ilveilijänä. Hän teki sirkustemppuja, lauloi ja soitti. Hän sai ihmiset nauramaan ja liikuttumaan. Hän rakasti työtään, ja työ elätti hänet, niukasti, mutta kuitenkin.

Kävipä kerran kuitenkin niin, että ilveilijä tapasi munkin, joka kertoi luostarielämästä. Hän alkoi pohtia olisiko kenties hänenkin paikkansa luostarissa. Hurskaassa ympäristössä hän voisi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; markkinaväelle esiintymisen sijasta hän voisi laulaa kirkossa ja palvella Jumalaa.

Ja niin ilveilijästä lähti luostariin noviisiksi tullakseen jonakin päivänä oikeaksi munkiksi. Ikävä vain, että mikään hänelle osoitetuista tehtävistä ei ottanut onnistuakseen eikä oppikaan tuntunut tarttuvan häneen. Viimein oli jäljellä enää kirkon siivoojan tehtävä. Jos ilveilijä epäonnistuisi siinäkin, olisi hänen lähdettävä luostarista.

Ilveilijä lähetettiin työhönsä. Hetken kuluttua luostarin priori ja noviisimestari hiipivät salaa kirkon ovelle tarkkailemaan työn etenemistä. Niin, no niinpä niin: luuta oli viskattu syrjään. Eikä siinä kaikki. Ilveilijä oli paitsi jättänyt työnsä kesken, näytti myös lyöneen kokonaan leikiksi: hän seisoi Neitsyt Marian patsaan edessä päällään, heitteli palloja ja teki kuperkeikkoja. Mikä pyhäinhäväistys! Mutta samassa priori ja noviisimestari saivat nähdä, että patsas heräsi eloon. Se hymyili ja taputti käsiään, ja Jeesus-lapsi sen sylistä kurkotti kohti temppuilijaa taivaallisen hoviväen ja enkelten seuratessa taustalla.

Ilveilijä sai jäädä luostariin. Hänestä tuli aikanaan munkki ja vähitellen hän oppi samat taidot kuin muutkin. Ja itsekseen hän palveli Jumalaansa omalla tavallaan, tarjoten lahjaksi sitä, mitä parhaiten osasi, kenenkään enää paheksumatta.

Tuo liikuttava legenda on ollut mielessäni erityisesti näin jouluna kun lahjaksi annetaan niin paljon turhaa vain antamisen pakosta. Kaunein ja kallein lahja kun kuitenkin on sellainen, joka tuottaa vilpitöntä iloa myös antajalleen, johon hän on saanut käyttää omaa lahjaansa. Lahjakkuus taas on kauneimmillaan kun se tuottaa iloa toisillekin. Joten:

Kiitos, Virpi, kirjoistasi. Niillä on enemmän merkitystä kuin osaat ehkä arvatakaan kun perheen piirtäjätyttö tähyilee omaan tulevaisuuteensa. Kiitos äidilleni kuopuksen ihanista villasukista. Ne lämmittävät hänen varpaitaan nytkin. Enkä usko olevan tytärtä, joka arvostaisi minua enemmän oman isän huolella valitsemaa ruuvimeisselisarjaa. Ja vanhempani, toivottavasti ette ole vielä kyllästyneet korulahjoihin, joita taas tänäkin vuonna löysitte paketeistanne. Vaikka emme viettäneet joulua yhdessä, olin kanssanne kuitenkin.

Onnellista loppuvuotta, vieläkin onnellisempaa tulevaa!

Saija

Karjalanpaisti, pitkä oppimäärä

Joulu on juhlista perinteikkäin. Siihen liittyy traditiota jos jonkinlaista, ja siksi kai minuunkin iski perinteisistä perinteisimmän talviruoan, karjalanpaistin, mieliteko. Mikäpä sen ihanampi ajatus kuin itsekseen uunissa pehmeäksi hautuva tuhti liharuoka kun kokki saa samaan aikaan harrastaa pimeän vuodenajan parasta ajanvietettä, eli uneksia viltin alla kesästä.

Muuten hyvä idea, mutta taloudesta ei löytynyt kunnollista rautapataa. Ilman rautapataa karjalanpaistia ei vain voi valmistaa. Ja jos ehkä voikin, niin olkaa asiasta suuntaani hipihiljaa, sillä...

Perjantai:

Silmiini osui, missäs muualla kuin kirpputorilla, vallan mainion kokoinen ja tuntuinen pata, UPO, Made in Finland. Vaikka minulla ei valtavan laajaa tietoa valurautapadoista ollutkaan, niin sen tiesin, että ne ovat ikuisia. Niitä pitää vain vähän huoltaa, ja - tadaa!- vanhakin on taas kuin uusi palvellen sukupolvelta toiselle. Pikasilmäyksellä arvioiden pata vaikutti olevan hyvässä rasvassa, ehjä ja ruosteeton, tosin pesun tarpeessa mutta takuulla helposti elvytettävissä. Siis pata kainaloon ja menoksi.

Kotona tiskiharjasulkeisten aikana totuus alkoi kaivautua, kaiketi paistinhimon sumentaman arvostelukykyni läpi, tietoisen tasolle. Projekti vaatisi vähän enemmän kuin kuumaa vettä ja hyvää tahtoa. Ehkä tiskiaineveden keittäminen padassa irrottaisi lian? Irrottihan se, yhden kerroksen. Yhden tahmaisen kerroksen monista. Googlaten löydetty kuvaus terveen valurautapadan pohjan väristä piano black kuulosti irvokkaalta vitsiltä, ei edes horisontissa siintävältä haaveelta.

Hihat rullalle, lapsille ohjeistus olla hetki hyvin kaukana keittiöstä, ja sitten vain karhunkieli laulamaan. Kohtalaisen pitkäksi venähtäneen hetken jälkeen kynteni olisivat aiheuttaneet kateuden värähdyksiä kenessä tahansa goottitytössä. Olin myös tullut jokusen kerran muistaneeksi, että esimerkiksi siskonmakkarakeitto on hyvin perinteikäs ja talvinen ruokalaji. Ennen kaikkea sitä ei ole pakko valmistaa rautapadassa. Tiedän hyvin, että helpoimmalla karstasta olisi päässyt eroon nestekaasuliekillä polttamalla, kuten puolijumalani Googlekin osasi kertoa, mutta koska kierrepoltinta ei sattunut löytymään keittiön alakaapista, oli pärjättävä sillä mitä on, lähinnä sitkeällä luonteella.

Lauantai:

Viimein oli käsillä hetki, jolloin pääsin rasvapolttamaan karstattoman, mutta armottoman nopeasti ilman asiaankuuluvaa suojausta ruostuvan ruoanvalmistusastiani. Auringonkukkaöljyä, kuumaa uunia, toiveikasta odotusta... ja aivan käsittämättömän karmea, harmaasavuinen rasvankäry. Palohälyttimen toimivuus tuli todettua siinä sivussa. Hyvin soi.

Asunto, asukkaat, rappukäytävä ja oletettavasti naapurikoditkin haisivat päiväkausia härskiintyneelle popcornille, mutta uskokaa tai älkää - Upo-pata on kuin onkin kauttaaltaan PIANO BLACK!

Maanantaina kerroin töissä operaatiostani. Aiheessa enemmän kokemusta omaava ystäväni varmisti, että olinhan luonnollisesti hoitanut rasvapoltto-osuuden ulkona. Totuuden kuultuaan hänellä oli sanottavanaan vain yhden sanan mittainen, kieltämättä harvinaisen lähelle totuutta osuva repliikki: "Hullu."

Enkä edes kertonut, että pata oli pakko rasvapolttaa toisenkin kerran... (Sunnuntai)

Kokemusta rikkaampana aion nyt empiirisen tutkimukseni pohjalta kuitenkin ehdottaa, että jos vain mitenkään keksitte jotain muuta tekemistä näin joulun alla, niin jättäkää valurauta-astioiden kunnostus tuonnemmaksi. Vaikka juhannukseen. Jonkin joutilaan vuoden juhannukseen.



Kuvat: Hertta Lehtovirta



Leppoisaa joulunodotusta!

Saija

PS. Mutta karjalanpaistista tuli silti kaikesta huolimatta, ellei sitten juuri sen takia, ihan parasta ikinä.

　

　

Kotiinpäin

Useimmilla meillä kai on sellaisia tapoja tai mieltymyksiä, joista ei välttämättä halua huudella isoon ääneen kaikelle maailmalle. Ei välttämättä mitään hirveän kauheaa, mutta syystä tai toisesta jollain tapaa nolostuttavaa. Nyt minun on tullut aika tunnustaa yksi omani: luen Valittuja Paloja.

Tämän kautta aikain pääasiassa seniorikansalaisten suosiossa olleen lyhytlukemiston koukuttavuus perustuu kohdallani sen vanhoihin vuosikertoihin. Esimerkiksi miehen muuttuvaa asemaa työelämässä ja parisuhteessa emansipoituvan naispolven puristuksessa 1970-luvun alussa puntaroivat artikkelit välittävät hätkähdyttävää ajankuvaa - toki hyvin amerikkalaista, mutta kuitenkin. (Kun tunnustin eräälle ystävälleni Valittujen Palojen paheeni, hän kehotti vertailun vuoksi tutustumaan ns. vastapuolen julkaisuun, eli Maailma ja me -lehteen 60-70-lukujen taitteesta. Jos satutte jossain törmäämään, niin vinkatkaa ihmeessä!)

Vanhojen lehtien mainokset ovat ihan oma lukunsa. Mainokset ovat kurkistusluukku aikansa ihanne-elämään ja arvomaailmaan. Kainostelematon tupakkamainonta saa kohottelemaan kulmia ja Aqua Vera partavesimainos "Kun mies tietää mitä tahtoo" kekkoslasipäisine, piiputtelevine miehineen hihittelemään.

Sen sijaan mitään hihittelemistä ei ole yllä olevan mainoksen viestissä. Se on tasan 46 vuoden takaa. Sillon Suomi eli maaltapaon, teollistumisen ja Ruotsiin muuton aikaa. Vaikka yhteiskunnan päällimmäiset haasteet ovat vaihtuneet aikojen saatossa, viesti on pysynyt ajankohtaisena.

1990-luvun alun lama, jonka aikana opiskelin ja valmistuin, oli Suomen historian pahin. Vielä silloin meille kuluttaville kansalaisille muistutettiin kotimaisten tuotteiden suosimisen tärkeydestä. Kun ostovoimaa oli vähän, sitä tärkeämpää oli sen järkevä suuntaaminen. Eikä se itsestäänselvyys ole tähän mennessä mihinkään muuttunut.

Uuden Suuren Laman pelon alla elettäessä kuulee silloin tällöin valitettavan, että on epäeettistä kehottaa ihmisiä kuluttamaan, jotta talouden pyörät jatkavat pyörimistään. Toki ostaminen silkasta ostamisen ilosta olisikin järjetöntä ja myös ekologisesti kestämätöntä. En silti oikein jaksa uskoa, että kukaan kuluttaisi yli varojensa pelkkä yhteinen hyvä pontimenaan koska lehdessä luki, että nyt pitäisi laittaa eurot tililtä liikkeelle.

Mutta väistämättä meillä kuitenkin on kulutustarpeita. Kyse onkin siitä, millä tavalla ne tyydytämme. Siksi lehdessä voisi myös muistuttaa miksi meidän on nyt vaikeampi suosia suomalaista kuin pari vuosikymmentä sitten - puhumattakaan mainoksen ajoista, jolloin Suomalaisen Työn Liitto lanseerasi meidän kaikkien tunteman Avainlippu-tunnuksen ensimmäistä kertaa.

Ulkomaiset ketjut toinen toisensa perään eivät nimittän ole noin vain "tulleet" tänne. Me olemme kulutusvalinnoillamme ottaneet ne avosylin vastaan. Seurauksena on, että suomalaista, eettisesti ja ekonomisesti kestävämpää vaihtoehtoa ei välttämättä ole enää olemassakaan kilpailemaan halpatuonnin kanssa, ei myöskään työtä sen suunnittelijalla, valmistajalla tai myyjällä. Ja kaatopaikat täyttyvät nyppyisistä, kerran käytetyistä akryylineuleista, joita kukaan ei huoli millään puolella palloa edes ilmaiseksi.

Nurkkapatriootiksi leimautumisen pelkoko suut pitää kiinni, vai missä kotimaisen puolesta liputtavat kampanjat piilottelevat?

Ihmettelee


Saija


Perjantaina 25.11. vietettiin Älä osta mitään -päivää. Sen teemana oli kulutuskriittisyyteen kannustaminen. Päivän tarkoituksena on haastaa jokainen miettimään omia ostotapojaan, ostopäätöstentekoaan ja impulsiivista ostamistaan sekä pyrkimään kohti ekologista tavaroiden ja palveluiden käyttöä. (Wikipedia)

Isän kanssa

Kuva: Hertta Lehtovirta

 
Menneen viikonlopun teema oli perheessäni sama kuin monella muullakin, isänpäivä. Kuten kunnollisen suomalaisperheen kokoontuessaan kuuluukin, keskustelimme muun muassa säästä. Isäni muisteli itsenäisyyspäivää vuonna 1972.

Hän oli silloin junassa matkalla Riihimäeltä Haminaan, RUK:n riveihin. Matka kesti 16 tuntia ja ulkona paukkuva pakkanen yhdessä junan sisällä höyryävien varusmiesten kanssa sai ikkunaa vasten nuokkuvan isäni karvalakin jäätymään kiinni lasiin.

Minä olin silloin puolitoistavuotias. Samoihin aikoihin Suomessa alettiin hiljalleen juhlia isänpäivää ja se sai almanakasta oman merkityn päivänsä. Nyt tuntuu uskomattomalta, että virallinen liputuspäivä siitä on tullut vasta 1987. Eipä turhaan ole hötkyilty sen asian kanssa. Äitienpäivää on meillä liputettu tasan 40 vuotta kauemmin.

Ensimmäisen isänpäivänsä aikaan isäni oli opiskelija, toisena armeijassa, kolmantena töissä ja sitä seuraavana jo kahdessa työssä samaan aikaan. Se oli sitä aikaa se. Nyt hän suurten ikäluokkien muiden edustajien kanssa alkaa olla pelätysti eläkeiässä. Mutta mitä tekee hän? Ei ainakaan kaipaa eläkkeelle. Miksi kaipaisikaan. Työ pitää hänet liikkellä, antaa haasteita, sisältöä. Näyttää siltä, että yhden miehen työuran aikana ehtii minun lisäkseni varttua täysi-ikäiseksi vielä seuraavakin sukupolvi.

Taannoin hän totesi, hiukan haikean kuuloisena, joutuvansa kai vähitellen hyväksymään tosiasian, ettei työmoraali ole enää nuoremmilla polvilla sama kuin aiemmilla. Tavallaan ehkä niin onkin. Työn ohella ihmisillä on muitakin arvoja elämässään enemmän kuin 70-luvulla.

Jopa oman aikansa kasvattina isäni on silti harvinaisen työorientoitunut. Me emme leikkineet emmekä lomailleet. Isän ja tyttären laatuaikaa vietettiin kun kuljin hänen mukanaan työmailla ja konepajoilla, tehtaissa ja toimistolla. Toinen työ taas vei minut pikkukauppamme tiskin taakse heti siitä lähtien kun nenä ylsi sen ylitse - toisintona isäni lapsuudesta. Illat ja valoisat kesäyöt kuljetimme rakennustarvikkeita talo- ja kesämökkityömaille pitkin maakuntaa, maatiloille lannoitteita, putkia, kaivonrenkaita... Minä keikuin aina mukana, näin ja koin monenlaista. Töihin osallistuin sen verran kuin kulloisessakin iässä pystyin ja osasin. Se ei ollut huono lapsuus, vaikka erilaiseksi sitä kyllä voi kuvailla.

En tiedä oliko siihen aikaan vanhemmilla ylipäätään tapana leikkiä lastensa kanssa, mutta nykyään sitä odotetaan. Noh, oikein tai väärin, minäkään en ole osannut koskaan leikkiä omieni kanssa. Olen ottanut heidät ilomielin mukaan arkipuuhiin, mutta leikkiminen vain ei ole tuntunut luontevalta. He ovat olleet työpaikallani, olen opettanut heille asioita, joita itse osaan ja antanut mahdollisuuksieni mukaan heille välineet toteuttaa omia intohimojaan ja löytää vahvuutensa. Isänperintöäni taidan siinä jakaa, huomasin hiljattain. Niin sitä vahingossakin tulee siirtäneeksi eteenpäin omia kokemuksiaan. On kuitenkin yksi asia, jonka varta vasten haluaisin siirtyvän tyttärilleni.

Ainoan lapsen ainoana lapsena kasvaessani totuin siihen, että sukupuolellani ei ole merkitystä suuntaan eikä toiseen. Kun ei ollut tyttöä ja poikaa, ei voinut olla myöskään tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten töitä. Vasta paljon myöhemmin tulin oppimaan, että on olemassa toisenlaisiakin mielipiteitä.

Sukupuoleen liittyvät yleistykset ja karsinoinnit aiheuttavat minulle yhä ihottumaa, jota on vaikea raapia, sillä todellisuudessa lisääntymisbiologian ulkopuolella on äärimmäisen vähän asioita, joissa sukupuolella on mitään merkitystä. Se on minulla pysyvästi selkäytimessä ja siellä sen toivon olevan lapsillanikin.

Isäni puolestaan saisi ihottumaa, jos kertoisin hänelle, että hän on noudattanut edelläkävijänä nyt niin trendikästä sukupuolineutraalia kasvatusta. Hän on sitä tyyppiä, jota kasvatusideologiat kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon kuin maan ulkopuolisen elämän mahdollisuus. Se hänelle suotakoon.


Saija

Elämässä ja aallokossa



Kuva: Hertta Lehtovirta

 
Viikonloppuna on juhlittu halloweenia, joka pikkuhiljaa rantautuu Suomeenkin. Tavallaan se on sama juhla kuin viikon päästä meillä vietettävä pyhäinpäivä, huomattavasti karnevalistisempi vain. On onni, että näiden kahden saman, mutta kovin erilaisen juhlan välillä on viikko, sillä arvostan myös vanhaa, rauhallista pyhäinpäiväperinnettämme, jolloin ainakin osa meistä vielä käy haudoilla sytyttämässä kynttilät läheistensä muistolle. Näin molemmille juhlille jää oma tilansa ja sijansa.

Noin vuosi sitten julkistettiin suunnittelemani surunappi, Elämänlangat. Olin Ykkösen aamu-tv:ssä kertomassa miksi tahdoin elvyttää tämän arvokkaan, mutta melkein unohtuneen perinteen, joka toteuttaa korujen vanhinta, viestinnällistä funktiota. Haastattelu löytyy Yle Areenasta tämän http://areena.yle.fi/video/1418664 linkin takaa.

Jollakin tasolla surunappi on varmasti oman surutyöni päätepiste. Aivan sen alussa törmäsin ensimmäiseksi kysymykseen, jonka edestä kai jokainen samankaltasessa tilanteessa oleva itsensä löytää: Miksi juuri minä? Muistan upean ja armottoman aurinkoisen syksyn, jota katselin ulkopuolisena ja mitättömänä, toivomani tulevaisuuden kadottaneena, suunnasta hukassa kuin lastu laineilla. Identiteettiä uudelleen rakentaessani olisin tahtonut jonkin sanattoman merkin kertomaan muille, että elän suruaikaa, mutta lisäksi itselleni jonkin konkreettisen tavan kunnioittaa poikani muistoa.

Ensimmäinen askel parempaan oli, kun lopulta käänsin kysymyksen toiseen muotoon: Miksi en juuri minä? Silloin olin viimein päässyt alkuun tapahtuneen hyväksymisessä. Ja kun tunteet olivat yhä pinnassa ja kipeitä, otin järjen avuksi. Pohdin, että jos jonkun on menetettävä lapsensa, niin kenelle tämän surun mieluummin osoittaisin ellen itselleni. En löytänyt ketään, kenelle sen olisin toivonut. Tämä nyt yksinkertaisesti vain sattui juuri minun kohdalleni. Lapsellani oli elämänlankansa, joka ei ollut sellainen kun etukäteen toivoin, mutta se oli juuri hänen omansa ja sellaisenaan täydellinen.

Jokainen elämä muuttaa maailmaan. Samoin jokainen lähtö - silloinkin kun lähtijä on hän, jota vasta odotettiin. Toipumisen tiellä eteenpäin pakotti ajatus, että lapseni olemassaolon jättämä jälki oli minun vastuullani ja vallassani. En voinut muumioitua suruuni, sillä halusin jäljen olevan kauniimpi. Surunappi on osa sitä.

Vaikka Elämänlangat on saanut alkunsa henkilökohtaisista lähtökohdista, uskon meistä ihmisistä löytyvän pohjimmiltaan niin paljon samaa, että se, mitä itse kaipasin aikoinaan voi nyt olla avuksi jollekin toiselle. Koru on syntynyt surusta, mutta siinä on mukana toivon ja toipumisen ajatus, visuaalisestikin. Elämänlangat leikkaavat ensin toisensa, erkanevat, mutta jatkavat silti matkaansa, kaikesta huolimatta.

En tiedä miltä tuntuu menettää lapsi, jonka on nähnyt kasvavan aikuisuuden kynnykselle; puoliso juuri kun on perustettu perhe; äiti, isä tai veli - en onneksi. Vierestä olen kuitenkin nähnyt, miten monesta murheesta voi selviytyä ja löytää uudestaan ilon, vaikka se pahimmalla hetkellä mahdottomalta tuntuisikin. Siispä erityisen lämpimiä ajatuksia teille, joiden läheiselle kynttilä syttyy ensi lauantaina ensimmäistä kertaa. Toivottavasti jokainen löytää oman tapansa selviytyä murheen läpi, omassa aikataulussaan.


Saija

Leopardinkaipuu

Voicen muotiviikko huipentui viikko sitten lauantaina Kaapelitehtaalla pidettyyn näytökseen, joka esitteli viikon parhaita tärppejä. Tästä yksi makupala.

Tiia Vanhatapiolla oli entisaikojen filmitähtien innoittamassa kokoelmassaan muistumia moneltakin menneeltä vuosikymmeneltä. Eniten näkyivät 1920- ja 1970-luvut. Mieleenpainuvinta oli villi afgaaninkarvakassi (urbaanin uranaisen lemmikintarpeeseen!) ja jotain, mitä tervehdin suurella ilolla, nimittäin hattuja.

Lyhyttukkainen, pienipäinen ja paleleva kun olen, tunnen hattuihin aivan erityistä kiintymystä tässä ilmastossamme, jonka neljä upeaa vuodenaikaa asettavat jokainen omat ominaiset haasteensa. Milloin tuulee, milloin sataa, paistaa, pakastaa tai kaikkia noita vuorotellen, limittän, lomittain ja päällekkäin. Ennen kaikkea tukka on yleensä aina jotenkin huonosti. Hattu auttaa joka  hädässä. Kana-, seepra-, kypärämyssy-, lippis-, lieri- ja karvahattumallisista päähineistä koostuvaan kokoelmaani istuisivat näin syksyllä Vanhatapion söpöillä korvilla varustettu leopardijäljitelmä (joka sivumennen sanoen oli varsinainen herkku, vaikken ennen ole havainnut itsessäni vetoa villieläinkuoseihin) ja eleganttia 20-luvun lainekampausta muistuttava huopakupu kuin nenä päähän. Tai kuin hattu hassulle.

Vaikka siis käytän mielelläni monenlaisia päähineitä molempien lasteni yhtäläiseksi kauhuksi ja noloudeksi, pipo ei ole minun juttuni. Olen elänyt 70-lukulaisen järvispipolapsuuden, josta nuoremmille kerrottakoon, että aito akryylinen Järvinen-tekstillä varustettu hiihtopipo mallia smurffi piti likipitäen joka nupin ikäluokassani lämpimänä ala-asteelle päästyä. Ja se oli muuten silkkaa juhlaa varhaislapsuuden kotona neulottujen villamyssyjen jälkeen. Kaikki kiitollisuuteni ja arvostukseni ahkerille käsille, jotka piponi rakkaudella valmistivat, mutta pistelevä, pässinpökkimä myssy hikisessä lapsenpäässä jätti pysyvän tuntomuiston. Kaikkihan me kai olemme kuullet saman rohkaisevan vakuuttelun: Ei se kutita, se vain lämmittää... Uskotaan, uskotaan, mutta villamyssyjen ja järvisten jälkeen pipot eivät ole juuri päässäni pyörineet.

Pään lämpimänä pitäminen on ajankohtainen aihe pikkuhiljaa muillekin kuin vilukissoille. Kesän viimeinenkin ripe on nyt ohi kun Linnanmäki sulki sunnuntaina ovensa talveksi. Kaupunkilaiset saivat kiitokseksi kesäkaudesta 2011 loistavan ilotulituksen kauniin kirkkaaseen syysiltaan. Tervehdys, loppusyksy!



Hattu korville ja nenä tuulta päin,
suosittelee

Saija

PS. Muotiviikon mainoskasvo oli vuoden 2010 Huippumalli haussa -sarjasta tutuksi tullut Anna. Huhu kertoo, että kannattaisi vilkaista mitä samaisessa ohjelmassa tapahtuu tänään... 

Le Donne di Cittá Eterna

Neljänruuhkassa työpäivän jälkeen juutuin seisomaan punaisiin valoihin Mannerheimintien ja Nordenskiöldinkadun risteyksessä, niihin maailman hitaimpiin. Oli harmaata, vihmoi vettä ja kura roiskui. Ajattelin: "Ihan kuin kesällä Roomassa." Havahduin sentään saman tien ihmettelemään mielleyhtymääni. Melko vähän näytti päällisin puolin olevan yhteistä syyskuisella Helsingillä ja heinäkuisella Roomalla.

Ajatusten aasinsilta avautui melkein saman tien, kun valojen vaihtumista odottelevien seuraan liittyi puhelimeensa italiaa puhuva mies. Ystävällinen alitajunta oli varmaankin napannut kuulohavainnon jo aiemmin kadun äänten joukosta ja päättänyt piristää iltapäivääni kesäisillä muistoilla. Sen juuri siihen hetkeen tarjoamat muistot liittyivät kahteen pieneen kuvaan kaupungissa, jossa olisi ollut sekä historialllisessa, arkkitehtonisessa että kulttuurillisessa perspektiivissä tarkasteltuna loputtomasti suurempaakin muistettavaa.

Ensimmäisessä muistossa pieni, hauras rouva kävelykeppeineen Barberinin tietämillä on pysähtynyt näyteikkunan eteen. Ja minkä liikkeen ikkunaa hän tutkaileekaan niin tarkasti? Italiassa kun ollaan, niin minkäpä muunkaan kun kenkäkaupan? Eivätkä ikkunan kengät ole todellakaan mitään terveyssandaaleja! Nainen on aina nainen.

Toinen muisto vie hämärtyvään iltaan yhdelle Rooman lukemattomista piazzoista, jotka joko solisevat tai soivat. Tämä piazza alkaa ihan kohta soida. Yleisö on jo asettunut penkeille, orkesterin jäsenet hakeutuvat paikoilleen. Iäkäs rouva puolisoineen odottaa konsertin alkua. Hänellä on päällään ultramariininsininen puku ja sormessaan kultainen sormus, jota koristaa täsmälleen puvun sinistä oleva lapislatsuli.

Sormus edustaa tyylipuhtaasti 60-lukua - vuosikymmentä, jolloin piazzan rouva puolisoineen on elänyt nuoruuttaan ja perheenperustamisaikaansa. Ehkä hän on saanut sormuksensa jonakin hääpäivänä, syntymäpäivänä..? Voin vain arvailla. Sepän silmää ja sydäntä joka tapauksessa ilahdutti, että hän oli valinnut asunsa selvästi juuri tätä kyseistä korua ajatellen. Tuo pieni yksityiskohta oli minulle kuin aikakone miniatyyrikoossa: ajallista perspektiiviä Ikuisessa Kaupungissa, inhimillisessä mittakaavassa.





Miltähän maailma näyttää tästä 50 vuoden kuluttua?


Miettii

Saija

Yhdessä ja erikseen

Helsinki Design Weekin päänäyttelyn To Declare avajaisissa Kaj Kalin puhui muotoilun politisoitumisesta. Sillä hän ei viitannut sen paremmin oikealle kuin vasemmallekaan, vaan muotoilun kantaaottavuuteen, ja samalla muotoilun kautta erilaisiin ryhmiin liittymisestä tai niihin kuulumisen osoittamisesta.

Näyttelyesineet totta tosiaan ottivat kantaa moderniin elämänmuotoon äärestä toiseen: urbaaneista kylmäsäilytysmoduuleista vastasyntyneen elvyttämistä kehitysmaaoloissa havainollistavaan opetusnukkeen. Kalinin ajatuksiaherättävät tekstit ansaitsevat aivan erityisen kiitoksen. Ne olivat enemmän kuin puolet näyttelystä, enkä tällä kommentilla väheksy tippaakaan esineitä.

Ja jos teille joskus tarjoutuu tilaisuus - ja ensi vuonna varmasti tulee, vaikka tätä julkaistessani mainitsemani näyttely onkin jo ohi - käykää ihmeessä Katajanokalla tulli- ja pakkahuoneella. Tila on upea!

Vilkkaan viikon varrelle mahtui myös Messukeskuksen uudisosan avajaiset. Christer Haglund toivotti vieraat hauskasti ja osuvasti tervetulleeksi todellisen sosiaalisen median pariin, eli suomeksi sanottuna tapaamaan vanhoja tuttuja ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Oivallus oli piristävä, koska juuri sitä vartenhan sosiaalinen media yleisimmin käsitetyssä muodossaan on luotu, yhteisöiden luomista ja ylläpitämistä varten. Kasvokkain kohtaamisen arvo on silti Facebookista, Twitteristä, Messengeristä ja Youtubesta huolimatta yhtä suuri kuin ennenkin. Se on sosiaalisuuden perusmuoto.

Avajaisten ohjelmasta vastasi ylenpalttisesti ensimmäistä päivää avoinna ollut Habitare. Messujen pikaisen läpitarpomisen varrelta en laajemmmin kerro kuulumisia, koska lehdet ovat jo kiitettävästi hoitaneet sen puolen. Se on joka tapauksessa pakko mainita, että mukavana yllätyksenä löysin uudisosan puolelta tutun nimen: vuoden 2010 Kaj Franck - muotoilupalkinnon saajan, Kalevala Korullekin suunnitelleen Marja Sunan näyttelyn.

Olen tietenkin tiennyt jo aiemmin hänen monipuolisuudestaan mm. vaatteiden, kenkien, korujen ja lasiesineiden suunnittelijana, mutta vasta näyttelyyn tutustuessani se todella konkretisoitui. Tärkeää - tärkeintä - on halu tehdä ja uskallus tarttua haasteeseen. Marja Suna ei selvästikään ole keskittynyt asioihin, joita ei osaa, vaan asioihin, joita tahtoo oppia.

Juhlajulkaisun kuvituksessa oli mainoskuva niin ihanasta takista, että hankkisin sen oitis, jos tarjolla olisi. Se oli muuten suunniteltu jo ennen syntymääni. Hyvä muotoilu kestää aikaa, M.O.T.
Onnittelut vielä kerran minunkin puolestani hienon uran ja sen saaman tunnustuksen johdosta!

Kun kotikulmilla kerrankin tapahtuu, niin palasin vielä perjantaina Helsinki Design Weekin ja Tulli-ja pakkahuoneen pariin PechaKucha -illan merkeissä. Ei muuten ollut ollenkaan huono tapa viettää perjantai-iltaa! Esiintyjäpaketti tarjosi yleisölle iloa, oivallusta, ideoita ja energiaa monesta eri näkökulmasta. Kantaaottavuus ja yhteisöllisyys olivat ilmassa tässäkin tapahtumassa. Hyviä asioita kumpikin.

Viikonloppuna toteutin yhteisöllisyyttä osallistumalla kollektiiviseen metsäänmenoon, kun noin puoli valtakuntaa marssi kukin erikseen, silti kuin yhtenä miehenä syysaurinkoisen luonnon helmaan oranssit tupsupääpuukot tanassa kumisaappaiden louskeen tahdittamin askelin.

Ekologisuus ja luomu ovat ajankohtaisia arvoja, mutta täytyy tunnustaa, että sienimetsässä seikkaileminen on minulle mitä suurimmassa määrin itsekästä toimintaa. Kilokaupalla herkkuja, punaiset posket ja seesteinen mieli tuliaisina on hyvä aloittaa uusi viikko.

Oikein mukavaa viikkoa teillekin!


Saija

Syksyllä minusta on mukavaa

 

Tämä on ensimmäinen blogini tällä palstalla, mutta kultaseppä on tehnyt tunnustuksiaan jo aiemminkin, viime keväänä toisaalla. Ihan ensimmäiseksi lienee joka tapauksessa asiaankuuluvaa esitellä itsensä:

Olen Saija Saarela, 40-vuotias kahden tytön äiti ja ammatiltani kultaseppä, mitä kutsumusta toteutan  Kalevala Koru Oy:ssä Helsingissä.  Toimenkuvaani kuuluu pääasiassa kultakorujen valmistusta, mutta sen ohella teen tai olen tehnyt melkein kaikkea muutakin mahdollista koruihin liittyvää alkaen suunnittelusta päätyen tarvittaessa aina pakkaamiseen asti. Mm. Siivet-korusarja, Jussi-puukkokoru ja Elämänlangat-surunappi ovat Kalevala Korulle suunnittelemiani malleja.

Vapaa-ajanharrastuksiksi voisin mainita ne normaalit ("luen, teen käsitöitä"), mutta umpitylsäksi leimautumisen pelossa taidan jättää sen tekemättä. Kovin avantgardistiseksi en siltikään yllä kun kerron, että työ, ihmissuhteet ja ihan tavallinen arki ovat ne, joista elämäniloni ammennan.

Vaikkei suuren suurille eikä ihmeen ihmeellisille harrastuksille juuri nyt liikene aikaa, on maailmanmenossa ilmiöineen silti ihmettelemistä yllin kyllin. TV:n katselua en harrasta ollenkaan, vaikka sen mahdollistava toosa kotoa löytyykin. Jos tilaisuus tarjoutuu, niin tongin mielelläni pihatöissä tai kuljeskelen metsässä, muka sienten tai marjojen toivossa, mutta enemmän oikeasti kuitenkin katselemassa, kuuntelemassa ja haistelemassa. Ja toisaalta taas jokapäiväinen kaupunkivilinä kotikulmilla on mielenkiintoista seurattavaa sekin. Lähes suuntavaistottomalle se on myös huomattavasti turvallisempaa kuin puolen hehtaarin metsään eksyminen. Sekin minulta onnistuu, uskokaa vain.

Tulevissa kirjoituksissani aikomuksenani on käsitellä jollakin tapaa koruihin liittyviä asioita, mutta saattaa olla, että lipsahdan ihan muihinkin aiheisiin, riippuen vähän siitä mikä kulloinkin on päällimmäisenä mielessä. Ihan erityisen ilahduttavaa olisi, jos Te, arvoisat - ja toivottavasti runsaslukuiset - lukijat innostuisitte osallistumaan blogiin  kyselemällä, kommentoimalla ja keskustelemalla. Saattaisi aihepiirikin pysyä paremmin asialinjoilla sillä tavalla!


Reipasta alkanutta syksyä, tapaamisiin

Saija

PS. Otsikko on lainattu Väinö Kirstinän runosta Arvostelma, joka jostain syystä tänään pyörii mielessäni:

"Kesällä minusta on mukavaa.
Talvella minusta on mukavaa.
Syksyllä minusta on mukavaa.
Toukokuussa minusta on mukavaa..."