 |
Kuva: Hertta Lehtovirta
|
Viikonloppuna on juhlittu halloweenia, joka pikkuhiljaa rantautuu Suomeenkin. Tavallaan se on sama juhla kuin viikon päästä meillä vietettävä pyhäinpäivä, huomattavasti karnevalistisempi vain. On onni, että näiden kahden saman, mutta kovin erilaisen juhlan välillä on viikko, sillä arvostan myös vanhaa, rauhallista pyhäinpäiväperinnettämme, jolloin ainakin osa meistä vielä käy haudoilla sytyttämässä kynttilät läheistensä muistolle. Näin molemmille juhlille jää oma tilansa ja sijansa.
Noin vuosi sitten julkistettiin suunnittelemani surunappi, Elämänlangat. Olin Ykkösen aamu-tv:ssä kertomassa miksi tahdoin elvyttää tämän arvokkaan, mutta melkein unohtuneen perinteen, joka toteuttaa korujen vanhinta, viestinnällistä funktiota. Haastattelu löytyy Yle Areenasta tämän http://areena.yle.fi/video/1418664 linkin takaa.
Jollakin tasolla surunappi on varmasti oman surutyöni päätepiste. Aivan sen alussa törmäsin ensimmäiseksi kysymykseen, jonka edestä kai jokainen samankaltasessa tilanteessa oleva itsensä löytää: Miksi juuri minä? Muistan upean ja armottoman aurinkoisen syksyn, jota katselin ulkopuolisena ja mitättömänä, toivomani tulevaisuuden kadottaneena, suunnasta hukassa kuin lastu laineilla. Identiteettiä uudelleen rakentaessani olisin tahtonut jonkin sanattoman merkin kertomaan muille, että elän suruaikaa, mutta lisäksi itselleni jonkin konkreettisen tavan kunnioittaa poikani muistoa.
Ensimmäinen askel parempaan oli, kun lopulta käänsin kysymyksen toiseen muotoon: Miksi en juuri minä? Silloin olin viimein päässyt alkuun tapahtuneen hyväksymisessä. Ja kun tunteet olivat yhä pinnassa ja kipeitä, otin järjen avuksi. Pohdin, että jos jonkun on menetettävä lapsensa, niin kenelle tämän surun mieluummin osoittaisin ellen itselleni. En löytänyt ketään, kenelle sen olisin toivonut. Tämä nyt yksinkertaisesti vain sattui juuri minun kohdalleni. Lapsellani oli elämänlankansa, joka ei ollut sellainen kun etukäteen toivoin, mutta se oli juuri hänen omansa ja sellaisenaan täydellinen.
Jokainen elämä muuttaa maailmaan. Samoin jokainen lähtö - silloinkin kun lähtijä on hän, jota vasta odotettiin. Toipumisen tiellä eteenpäin pakotti ajatus, että lapseni olemassaolon jättämä jälki oli minun vastuullani ja vallassani. En voinut muumioitua suruuni, sillä halusin jäljen olevan kauniimpi. Surunappi on osa sitä.
Vaikka Elämänlangat on saanut alkunsa henkilökohtaisista lähtökohdista, uskon meistä ihmisistä löytyvän pohjimmiltaan niin paljon samaa, että se, mitä itse kaipasin aikoinaan voi nyt olla avuksi jollekin toiselle. Koru on syntynyt surusta, mutta siinä on mukana toivon ja toipumisen ajatus, visuaalisestikin. Elämänlangat leikkaavat ensin toisensa, erkanevat, mutta jatkavat silti matkaansa, kaikesta huolimatta.
En tiedä miltä tuntuu menettää lapsi, jonka on nähnyt kasvavan aikuisuuden kynnykselle; puoliso juuri kun on perustettu perhe; äiti, isä tai veli - en onneksi. Vierestä olen kuitenkin nähnyt, miten monesta murheesta voi selviytyä ja löytää uudestaan ilon, vaikka se pahimmalla hetkellä mahdottomalta tuntuisikin. Siispä erityisen lämpimiä ajatuksia teille, joiden läheiselle kynttilä syttyy ensi lauantaina ensimmäistä kertaa. Toivottavasti jokainen löytää oman tapansa selviytyä murheen läpi, omassa aikataulussaan.
Saija
Voicen muotiviikko huipentui viikko sitten lauantaina Kaapelitehtaalla pidettyyn näytökseen, joka esitteli viikon parhaita tärppejä. Tästä yksi makupala.
Tiia Vanhatapiolla oli entisaikojen filmitähtien innoittamassa kokoelmassaan muistumia moneltakin menneeltä vuosikymmeneltä. Eniten näkyivät 1920- ja 1970-luvut. Mieleenpainuvinta oli villi afgaaninkarvakassi (urbaanin uranaisen lemmikintarpeeseen!) ja jotain, mitä tervehdin suurella ilolla, nimittäin hattuja.
Lyhyttukkainen, pienipäinen ja paleleva kun olen, tunnen hattuihin aivan erityistä kiintymystä tässä ilmastossamme, jonka neljä upeaa vuodenaikaa asettavat jokainen omat ominaiset haasteensa. Milloin tuulee, milloin sataa, paistaa, pakastaa tai kaikkia noita vuorotellen, limittän, lomittain ja päällekkäin. Ennen kaikkea tukka on yleensä aina jotenkin huonosti. Hattu auttaa joka hädässä. Kana-, seepra-, kypärämyssy-, lippis-, lieri- ja karvahattumallisista päähineistä koostuvaan kokoelmaani istuisivat näin syksyllä Vanhatapion söpöillä korvilla varustettu leopardijäljitelmä (joka sivumennen sanoen oli varsinainen herkku, vaikken ennen ole havainnut itsessäni vetoa villieläinkuoseihin) ja eleganttia 20-luvun lainekampausta muistuttava huopakupu kuin nenä päähän. Tai kuin hattu hassulle.
Vaikka siis käytän mielelläni monenlaisia päähineitä molempien lasteni yhtäläiseksi kauhuksi ja noloudeksi, pipo ei ole minun juttuni. Olen elänyt 70-lukulaisen järvispipolapsuuden, josta nuoremmille kerrottakoon, että aito akryylinen Järvinen-tekstillä varustettu hiihtopipo mallia smurffi piti likipitäen joka nupin ikäluokassani lämpimänä ala-asteelle päästyä. Ja se oli muuten silkkaa juhlaa varhaislapsuuden kotona neulottujen villamyssyjen jälkeen. Kaikki kiitollisuuteni ja arvostukseni ahkerille käsille, jotka piponi rakkaudella valmistivat, mutta pistelevä, pässinpökkimä myssy hikisessä lapsenpäässä jätti pysyvän tuntomuiston. Kaikkihan me kai olemme kuullet saman rohkaisevan vakuuttelun: Ei se kutita, se vain lämmittää... Uskotaan, uskotaan, mutta villamyssyjen ja järvisten jälkeen pipot eivät ole juuri päässäni pyörineet.
Pään lämpimänä pitäminen on ajankohtainen aihe pikkuhiljaa muillekin kuin vilukissoille. Kesän viimeinenkin ripe on nyt ohi kun Linnanmäki sulki sunnuntaina ovensa talveksi. Kaupunkilaiset saivat kiitokseksi kesäkaudesta 2011 loistavan ilotulituksen kauniin kirkkaaseen syysiltaan. Tervehdys, loppusyksy!
Hattu korville ja nenä tuulta päin,
suosittelee
Saija
PS. Muotiviikon mainoskasvo oli vuoden 2010 Huippumalli haussa -sarjasta tutuksi tullut Anna. Huhu kertoo, että kannattaisi vilkaista mitä samaisessa ohjelmassa tapahtuu tänään...
Neljänruuhkassa työpäivän jälkeen juutuin seisomaan punaisiin valoihin Mannerheimintien ja Nordenskiöldinkadun risteyksessä, niihin maailman hitaimpiin. Oli harmaata, vihmoi vettä ja kura roiskui. Ajattelin: "Ihan kuin kesällä Roomassa." Havahduin sentään saman tien ihmettelemään mielleyhtymääni. Melko vähän näytti päällisin puolin olevan yhteistä syyskuisella Helsingillä ja heinäkuisella Roomalla.
Ajatusten aasinsilta avautui melkein saman tien, kun valojen vaihtumista odottelevien seuraan liittyi puhelimeensa italiaa puhuva mies. Ystävällinen alitajunta oli varmaankin napannut kuulohavainnon jo aiemmin kadun äänten joukosta ja päättänyt piristää iltapäivääni kesäisillä muistoilla. Sen juuri siihen hetkeen tarjoamat muistot liittyivät kahteen pieneen kuvaan kaupungissa, jossa olisi ollut sekä historialllisessa, arkkitehtonisessa että kulttuurillisessa perspektiivissä tarkasteltuna loputtomasti suurempaakin muistettavaa.
Ensimmäisessä muistossa pieni, hauras rouva kävelykeppeineen Barberinin tietämillä on pysähtynyt näyteikkunan eteen. Ja minkä liikkeen ikkunaa hän tutkaileekaan niin tarkasti? Italiassa kun ollaan, niin minkäpä muunkaan kun kenkäkaupan? Eivätkä ikkunan kengät ole todellakaan mitään terveyssandaaleja! Nainen on aina nainen.
Toinen muisto vie hämärtyvään iltaan yhdelle Rooman lukemattomista piazzoista, jotka joko solisevat tai soivat. Tämä piazza alkaa ihan kohta soida. Yleisö on jo asettunut penkeille, orkesterin jäsenet hakeutuvat paikoilleen. Iäkäs rouva puolisoineen odottaa konsertin alkua. Hänellä on päällään ultramariininsininen puku ja sormessaan kultainen sormus, jota koristaa täsmälleen puvun sinistä oleva lapislatsuli.
Sormus edustaa tyylipuhtaasti 60-lukua - vuosikymmentä, jolloin piazzan rouva puolisoineen on elänyt nuoruuttaan ja perheenperustamisaikaansa. Ehkä hän on saanut sormuksensa jonakin hääpäivänä, syntymäpäivänä..? Voin vain arvailla. Sepän silmää ja sydäntä joka tapauksessa ilahdutti, että hän oli valinnut asunsa selvästi juuri tätä kyseistä korua ajatellen. Tuo pieni yksityiskohta oli minulle kuin aikakone miniatyyrikoossa: ajallista perspektiiviä Ikuisessa Kaupungissa, inhimillisessä mittakaavassa.
Miltähän maailma näyttää tästä 50 vuoden kuluttua?
Miettii
Saija
