sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kotiinpäin



Useimmilla meillä kai on sellaisia tapoja tai mieltymyksiä, joista ei välttämättä halua huudella isoon ääneen kaikelle maailmalle. Ei välttämättä mitään hirveän kauheaa, mutta syystä tai toisesta jollain tapaa nolostuttavaa. Nyt minun on tullut aika tunnustaa yksi omani: luen Valittuja Paloja.

Tämän kautta aikain pääasiassa seniorikansalaisten suosiossa olleen lyhytlukemiston koukuttavuus perustuu kohdallani sen vanhoihin vuosikertoihin. Esimerkiksi miehen muuttuvaa asemaa työelämässä ja parisuhteessa emansipoituvan naispolven puristuksessa 1970-luvun alussa puntaroivat artikkelit välittävät hätkähdyttävää ajankuvaa - toki hyvin amerikkalaista, mutta kuitenkin. (Kun tunnustin eräälle ystävälleni Valittujen Palojen paheeni, hän kehotti vertailun vuoksi tutustumaan ns. vastapuolen julkaisuun, eli Maailma ja me -lehteen 60-70-lukujen taitteesta. Jos satutte jossain törmäämään, niin vinkatkaa ihmeessä!)

Vanhojen lehtien mainokset ovat ihan oma lukunsa. Mainokset ovat kurkistusluukku aikansa ihanne-elämään ja arvomaailmaan. Kainostelematon tupakkamainonta saa kohottelemaan kulmia ja Aqua Vera partavesimainos "Kun mies tietää mitä tahtoo" kekkoslasipäisine, piiputtelevine miehineen hihittelemään.

Sen sijaan mitään hihittelemistä ei ole yllä olevan mainoksen viestissä. Se on tasan 46 vuoden takaa. Sillon Suomi eli maaltapaon, teollistumisen ja Ruotsiin muuton aikaa. Vaikka yhteiskunnan päällimmäiset haasteet ovat vaihtuneet aikojen saatossa, viesti on pysynyt ajankohtaisena.

1990-luvun alun lama, jonka aikana opiskelin ja valmistuin, oli Suomen historian pahin. Vielä silloin meille kuluttaville kansalaisille muistutettiin kotimaisten tuotteiden suosimisen tärkeydestä. Kun ostovoimaa oli vähän, sitä tärkeämpää oli sen järkevä suuntaaminen. Eikä se itsestäänselvyys ole tähän mennessä mihinkään muuttunut.

Uuden Suuren Laman pelon alla elettäessä kuulee silloin tällöin valitettavan, että on epäeettistä kehottaa ihmisiä kuluttamaan, jotta talouden pyörät jatkavat pyörimistään. Toki ostaminen silkasta ostamisen ilosta olisikin järjetöntä ja myös ekologisesti kestämätöntä. En silti oikein jaksa uskoa, että kukaan kuluttaisi yli varojensa pelkkä yhteinen hyvä pontimenaan koska lehdessä luki, että nyt pitäisi laittaa eurot tililtä liikkeelle.

Mutta väistämättä meillä kuitenkin on kulutustarpeita. Kyse onkin siitä, millä tavalla ne tyydytämme. Siksi lehdessä voisi myös muistuttaa miksi meidän on nyt vaikeampi suosia suomalaista kuin pari vuosikymmentä sitten - puhumattakaan mainoksen ajoista, jolloin Suomalaisen Työn Liitto lanseerasi meidän kaikkien tunteman Avainlippu-tunnuksen ensimmäistä kertaa.

Ulkomaiset ketjut toinen toisensa perään eivät nimittän ole noin vain "tulleet" tänne. Me olemme kulutusvalinnoillamme ottaneet ne avosylin vastaan. Seurauksena on, että suomalaista, eettisesti ja ekonomisesti kestävämpää vaihtoehtoa ei välttämättä ole enää olemassakaan kilpailemaan halpatuonnin kanssa, ei myöskään työtä sen suunnittelijalla, valmistajalla tai myyjällä. Ja kaatopaikat täyttyvät nyppyisistä, kerran käytetyistä akryylineuleista, joita kukaan ei huoli millään puolella palloa edes ilmaiseksi.

Nurkkapatriootiksi leimautumisen pelkoko suut pitää kiinni, vai missä kotimaisen puolesta liputtavat kampanjat piilottelevat?

Ihmettelee


Saija


Perjantaina 25.11. vietettiin Älä osta mitään -päivää. Sen teemana oli kulutuskriittisyyteen kannustaminen. Päivän tarkoituksena on haastaa jokainen miettimään omia ostotapojaan, ostopäätöstentekoaan ja impulsiivista ostamistaan sekä pyrkimään kohti ekologista tavaroiden ja palveluiden käyttöä. (Wikipedia)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isän kanssa

Kuva: Hertta Lehtovirta
 
Menneen viikonlopun teema oli perheessäni sama kuin monella muullakin, isänpäivä. Kuten kunnollisen suomalaisperheen kokoontuessaan kuuluukin, keskustelimme muun muassa säästä. Isäni muisteli itsenäisyyspäivää vuonna 1972.

Hän oli silloin junassa matkalla Riihimäeltä Haminaan, RUK:n riveihin. Matka kesti 16 tuntia ja ulkona paukkuva pakkanen yhdessä junan sisällä höyryävien varusmiesten kanssa sai ikkunaa vasten nuokkuvan isäni karvalakin jäätymään kiinni lasiin.

Minä olin silloin puolitoistavuotias. Samoihin aikoihin Suomessa alettiin hiljalleen juhlia isänpäivää ja se sai almanakasta oman merkityn päivänsä. Nyt tuntuu uskomattomalta, että virallinen liputuspäivä siitä on tullut vasta 1987. Eipä turhaan ole hötkyilty sen asian kanssa. Äitienpäivää on meillä liputettu tasan 40 vuotta kauemmin.

Ensimmäisen isänpäivänsä aikaan isäni oli opiskelija, toisena armeijassa, kolmantena töissä ja sitä seuraavana jo kahdessa työssä samaan aikaan. Se oli sitä aikaa se. Nyt hän suurten ikäluokkien muiden edustajien kanssa alkaa olla pelätysti eläkeiässä. Mutta mitä tekee hän? Ei ainakaan kaipaa eläkkeelle. Miksi kaipaisikaan. Työ pitää hänet liikkellä, antaa haasteita, sisältöä. Näyttää siltä, että yhden miehen työuran aikana ehtii minun lisäkseni varttua täysi-ikäiseksi vielä seuraavakin sukupolvi.

Taannoin hän totesi, hiukan haikean kuuloisena, joutuvansa kai vähitellen hyväksymään tosiasian, ettei työmoraali ole enää nuoremmilla polvilla sama kuin aiemmilla. Tavallaan ehkä niin onkin. Työn ohella ihmisillä on muitakin arvoja elämässään enemmän kuin 70-luvulla.

Jopa oman aikansa kasvattina isäni on silti harvinaisen työorientoitunut. Me emme leikkineet emmekä lomailleet. Isän ja tyttären laatuaikaa vietettiin kun kuljin hänen mukanaan työmailla ja konepajoilla, tehtaissa ja toimistolla. Toinen työ taas vei minut pikkukauppamme tiskin taakse heti siitä lähtien kun nenä ylsi sen ylitse - toisintona isäni lapsuudesta. Illat ja valoisat kesäyöt kuljetimme rakennustarvikkeita talo- ja kesämökkityömaille pitkin maakuntaa, maatiloille lannoitteita, putkia, kaivonrenkaita... Minä keikuin aina mukana, näin ja koin monenlaista. Töihin osallistuin sen verran kuin kulloisessakin iässä pystyin ja osasin. Se ei ollut huono lapsuus, vaikka erilaiseksi sitä kyllä voi kuvailla.

En tiedä oliko siihen aikaan vanhemmilla ylipäätään tapana leikkiä lastensa kanssa, mutta nykyään sitä odotetaan. Noh, oikein tai väärin, minäkään en ole osannut koskaan leikkiä omieni kanssa. Olen ottanut heidät ilomielin mukaan arkipuuhiin, mutta leikkiminen vain ei ole tuntunut luontevalta. He ovat olleet työpaikallani, olen opettanut heille asioita, joita itse osaan ja antanut mahdollisuuksieni mukaan heille välineet toteuttaa omia intohimojaan ja löytää vahvuutensa. Isänperintöäni taidan siinä jakaa, huomasin hiljattain. Niin sitä vahingossakin tulee siirtäneeksi eteenpäin omia kokemuksiaan. On kuitenkin yksi asia, jonka varta vasten haluaisin siirtyvän tyttärilleni.

Ainoan lapsen ainoana lapsena kasvaessani totuin siihen, että sukupuolellani ei ole merkitystä suuntaan eikä toiseen. Kun ei ollut tyttöä ja poikaa, ei voinut olla myöskään tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten töitä. Vasta paljon myöhemmin tulin oppimaan, että on olemassa toisenlaisiakin mielipiteitä.

Sukupuoleen liittyvät yleistykset ja karsinoinnit aiheuttavat minulle yhä ihottumaa, jota on vaikea raapia, sillä todellisuudessa lisääntymisbiologian ulkopuolella on äärimmäisen vähän asioita, joissa sukupuolella on mitään merkitystä. Se on minulla pysyvästi selkäytimessä ja siellä sen toivon olevan lapsillanikin.

Isäni puolestaan saisi ihottumaa, jos kertoisin hänelle, että hän on noudattanut edelläkävijänä nyt niin trendikästä sukupuolineutraalia kasvatusta. Hän on sitä tyyppiä, jota kasvatusideologiat kiinnostavat suunnilleen yhtä paljon kuin maan ulkopuolisen elämän mahdollisuus. Se hänelle suotakoon.


Saija