Joulukuun tähdet

Kuten ehkä olette jo kuulleetkin, Espalle on syttynyt uusi tähti. Kalevala Korun joulukuun alussa Pohjoisesplanadille avautunut myymälä on itsekin kuin säihkyvä koru. Avajaisten aikaan se näytti tyylikkään hopeankimaltavalta, mutta seuraavalla kerralla se saattaakin näyttää ihan toisenlaiselta. Myymälän idea on olla muuntuva tila. Perinteisesti vain näyteikkunasomistukset ovat eläneet ja muuntuneet sesonkien mukaan, mutta meillä koko myymälä toimii nyt näyteikkunana koruille. Ja niinhän sen pitää ollakin, samoin kuin kaupungin paraatipaikalla oleva myymälä on koko yrityksemme näyteikkuna - ja äärimmäisen elegantti sellainen onkin.

Myymälän vaihtuvien esillepanojen ideaan kuuluu, että koko korumallisto ei ole esillä yhtä aikaa, mikä on sen laajuudenkin huomioon ottaen varsin ymmärrettävää. Muutkin kuin näkyvillä olevat malliston korut toki silti löytyvät Espan myymälästä.

Korut on tuotu mahdollisimman lähelle käyttäjiään pienillä, keveillä vitriineillä, joista korun näkee helposti joka suunnalta. Vitriinien lisäksi suuri osa koruista lepää suoraan huopa-alustoilla, jotta niitä voi myös koskea. Koskettavaksihan korut on luotukin.

Vaikkapa näitä sormuksia voi vapaasti kokeilla omaan sormeen avoimista telineistä. 

Korut ovat kuin parfyymit: sama tuote on jokaisella käyttäjällä erilainen. Vain kokeilemalla voi löytää itselleen sopivan. Ennakkoluuloton sovittaminen kannattaa, sillä se tuottaa yleensä positiivisia yllätyksiä.





Joulukuu on ollut uuden myymälän avajaisten lisäksi muutenkin yhtä juhlaa. Parin korttelin päässä saman kadun varrella juhlittiin torstaina suloisen Suomemme maan 95-vuotispäiviä. Uuden presidenttiparin ensimmäistä kertaa isännöimän juhlan teemana oli suomalainen työ, ja olisin ollut hyvin pettynyt, ellei rouva Jenni Haukio olisi kantanut Kalevala Korua osana juhla-asuaan. En joutunut pettymään: Marja Sunan suunnittelemat hopeiset Lumikukka-korvakorut olivat sekä tyyliltään että ajatukseltaan nappiin osunut koru maakuntakukkia versovan sini-hopeakuvioisen iltapuvun kanssa. Paitsi sopivat teemaan ja asuun, Lumikukat myös pukivat kantajaansa kuin hänelle tehdyt. Kiitos hienosta valinnasta!

Pari päivää myöhemmin, lauantaina 8.12. tuli kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun ensimmäiset, kirjailija Elsa Heporaudan idean pohjalta syntyneet Kalevala Korut esiteltiin yleisölle presidentinrouva Kaisa Kallion kutsuilla. Siitä päivästä alkoi tarina, joka jatkuu yhä. Sekä korunkäyttäjän että tekijän näkökulmista katsoen ei voi kuin todeta: Mikä upea historiallinen kaari.

Onnea Suomi, onnea Kalevala Koru!

Toivottaa

Saija

Kalevala Koru 50 vuotta sitten

Kalevala Koru on niin vanha yritys, että juhlavuosiakin on nipussa jo kunnioitettava määrä. Tässä arkistojen kätköistä muisteloita yhdestä, jonka aikoihin suurin osa meistä nykyisistä työntekijöistä ei ollut edes syntynyt.



"Taiteilija Börje Rajalinin suunnittelemat, hopeasta taotut rannerengas ja kaulakoru savukvartsiitteineen kuuluvat Kalevala Korun 25-vuotisjuhlanäyttelyn esineistöön."  kertoi kuvateksti Kansan Uutisissa vuonna 1962.

Ja koko artikkeli kuuluu näin:

"Suomalaisen korun juhlanäyttely Helsingissä
Kalevala Koru 25-vuotias

Finnish Design Centerissä Helsingissä avattiin eilen Kalevala Korun 25-vuotisjuhlanäyttely tasavallan presidentin puolison Sylvi Kekkosen kunnioittaessa tilaisuutta läsnäolollaan. Näyttelyn avauksen ja esittelyn suoritti Kalevala Korun toimitusjohtaja Sylvia Sarparanta.

Pieni, mutta erittäin edustava suomalaisten korujen juhlanäyttely  on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa on museomallien mukaan valmistettuja koruja ryhmiteltynä valmistusmateriaalin mukaan pronssi-, hopea- ja kultaryhmiin. Useimmat näistä koruista ovat kuuluneet Kalevala Korun valmistusohjelmaan alusta pitäen. Näiden korujen alkuperäiset mallit ovat peräisin rautakaudelta, viikinki- ja ristiretkien ajoilta.

Näyttelyn toisessa osassa on ryhmä koruja, jotka esittelevät eri taiteilijoiden töitä. 12 toimintavuoden jälkeen aloitti Kalevala Koru nimittäin uudenaikaisten suomalaisten korujen valmistuksen. Tämä alkoi korujen piirustuskilpailun julkistamisella, ja koska Suomessa oli tämän alan suunnittelu kokonaan uusi asia, ei suomalaisia korumuotoilijoita ollut vielä olemassakaan. Kilpailuun ottivat osaa muiden alojen taiteilijat, joukossa kaikkein nimekkäimpiäkin.

Ensimmäinen ammattinaan korumuotoilua pitänyt taiteilija on Eero Rislakki, joka työskenteli Kalevala Korussa 5 vuotta ja teki todella uraauurtavaa työtä modernin suomalaisen korun luomiseksi. Hänen työtään on jatkanut Kalevala Korun nykyinen taiteilija Börje Rajalin, jonka muotoilema hopeahimmeli toi v. 1960 Milanon Triennalessa kultamitalin sekä taiteilijalle että Kalevala Korulle."

Hyvin vanhaa, hyvin uutta... Samalla, suomalaisten korujen viitoittamalla tiellä ollaan yhä!

Mainion sähköisen vanhojen korujen kuvastomme sivuilla voi käydä fiilistelemässä vaikkapa millaisia koruja tehtiin tuolloin, 1960-luvun alussa. Eiköhän niistä moni mahtanut olla juuri tuossa artikkelin näyttelyssä.

Juhlavuoden nostalgiatunnelmissa

Saija

Labra tutkii ja oivaltaa

Kirsti Doukaksen maljakko Swarovskille

Unioninkadulla on taas uutta nähtävää. Kalevala Korun 75-vuotisjuhlavuoden ja myös Helsingin World Design Capital 2012 -vuoden viimeinen näyttely myymälässämme on muotoilija Kirsti Doukaksen Labra.

Kirsti Doukas, kultaseppä ja taiteen maisteri, on monien rakastettujen Kalevala Korujen suunnittelija, tunnetuimpina ehkä Vanamo ja Naisen ääni sekä Kulttuurivaikuttajat-sarja, joka tänä syksynä sai viimeisen osansa Aurora Karamzinin inspiroimasta sarjasta. Siitä kertoilinkin vähän jo aimmin täällä.

Hän on kuitenkin myös paljon muuta kuin korujen muotoilija. Aihepiiriltään laaja Labra osoittaa Kirsti Doukaksen monipuolisuuden ja on mielenkiintoinen jo pelkästään senkin vuoksi. 

Erityistä huomiota Labra-näyttelyssä kannattaa kiinnittää siihen, että vaikka muun muassa muotoilun valtionpalkinnon vuonna 2006 saneella taiteilijalla olisi valtavasti materiaalia myös retsospektiivseen näyttelyyn, on Labra koottu Kirstin tuoreista töistä. Lähes kaikki niistä ovat uniikkeja, mutta monissa on kuitenkin samalla tutkittu sarjavalmistuksen elementtejä ja uuden teknologian mahdollisuuksia. 

Tutkiva, pohdiskeleva ja utelias lähestymistapa muotoiluun ilmenee kaikkein selvimmin harmonisessa korutaiteen, tilataiteen ja kuvanveiston rajapinnoilla liikkuvassa teoksessa 1 Kor 13:13.

Tätä teosta voi todella hyvällä syyllä kutsua kryptiseksi - mutta minkä vuoksi - se selviää käymällä paikan päällä!

Kirsti Doukas: Labra

Unioninkatu 25, Helsinki

uudenvuodenaattoon asti

Havun takana on Marja

Kalevala Korulta tuli jouluksi myyntiin uusi joulukoriste, Havu. Havu on järjestyksessä sarjan kahdeksas koriste, eli kyllä sitä jouluperinteeksi voi oikeutetusti alkaa kutsua.

Nainen Havun, Juhlan ajan, Lapin taian, Soinnin, Revontulen, Idän tähden, Seimen ja Juhlayön takana on kultaseppä Marja Arola. Hän on suunnitellut tähän mennessä kaikki koristeet - ja eiköhän Havun seuraajakin mahda jo olla työn alla.

Tapasin Marjan työhuoneellaan, kuinkas muuten kuin joulutortuille tuoksuvalla sellaisella, ja juttelimme muiden kuulumisten vaihdon lomassa vähän myös joulukoristeista. Ja niitä muitakin kuulumisia tosiaan riittää, sillä Marja on energisimpiä tuntemiani ihmisiä. Hänellä on aina monta rautaa tulessa, aina uusia suunnitelmia hautumassa ja tiukemmissakin paikoissa aina lannistumaton mieli ja katse eteenpäin.

Uransa aikana Marja Arola on toiminut muun muassa yrittäjänä omalla toiminimellä, ollut pitkään töissä kultaseppänä Kalevala Korulla, toiminut koordinaattorina ja opettajana hyväntekeväisyysprojekteissa, kuten esimerkiksi Kultainen mahdollisuus -projektissa, jolla elvytettiin Ghanan vanhaa kultaseppäperinnettä perustamalla maahan alan koulu. Marjalla on ollut kaiken muun ohella myös jatkuvasti omaa korujen suunnittelu- ja valmistustoimintaa sekä näyttelyitä.

Ensimmäinen joulukuusenkoriste syntyi suunnittelukilpailun tuloksena vuonna 2005. Muistan jo silloin ajatelleeni, että nyt meni voitto oikeaan osoitteeseen. Marjan koristeet ovat täydellisesti sopusoinnussa hänen elämäniloisen ja lämpimän persoonansa kanssa, joka näkyy kaikessa alkaen runsaasta korumuotoilusta päätyen Marjan järjestämiin moniin ikimuistoisiin juhliin. Vuodenaikojen ja sesonkien mukaan elävä koti on ahkerasti sisustavalle esteetikko-emännälleen tärkeä paikka. Kukapa muu osaisi paremmin tulkita jouluisen tunnelman kodin korun kautta?
 
Marja kertookin, että joulukoristeen suunnitteleminen on hänelle niin mieluinen tehtävä, ettei sitä oikein voi kuvailla työksi. Se on iloa, jonka tuloksena syntyy valtava määrä luonnoksia. Niistä lopulta yksi valikoituu tuotantoon asti. Hylättyjä suunnitelmia Marja ei hyödynnä enää seuraavana vuonna, sillä silloin syntyvät taas uudet ideat.

(Kuva: Hertta Lehtovirta)

Tällä hetkellä Marja Arola kouluttaa päätyönään uusia käsiä alalle opettajana Suomessa. Hän sanoo, että nykyisessä työssään hän pystyy hyödyntämään kaikkea sitä, mitä on tähän asti elämässään oppinut ja korujen parissa tehnyt niin sarjatuotannossa kuin uniikkitöiden parissa. Into ja ilo ovat silminnähtävät.

Oikein mukavaa alkutalvea ja hiljalleen alkavaa pikkujoulukautta kaikille muillekin!

Toivoo

Saija

　

Inspiraatio!

Vesa Nilsson on suunnitellut Kalevala Korulle Helsingin designpääkaupunkivuoden teemaan Made in Helsinki-korusarjan, jonka suunnitteluun saivat osallistua Helsingin rakennusten korumaisia kohteita kuvaamalla myös pääkaupunkimme katujen tarkkasilmäiset tallaajat. Kuvista valittiin äänestyksen perusteella eri kaupunginosia edustavat kuvat, jotka Vesa muotoili koruiksi.

Tämän syksyn uutuuksiin kuuluvat mm. Fauna-sarjan veikeät eläimet, joista ainakin yhden tarkka saattaa bongata Aleksanterinkadulta. Vinkkinä voin kertoa, että turistien suosimassa kuvauskohteessa on paljon muutakin nähtävää notkeaniskaiselle. Toinen uutuus on Kauppakorkeakoulusta poimittu ilmava Chydenia.

Lahden Muotoiluinstituutista hopeasepäksi valmistuneella Vesa Nilssonilla on näyttely Helsinki Inspiraatio Kalevala Korun  myymälässä (Unioninkatu 25) 2.11.2012 asti. Näyttelyssä on esillä uniikkitöitä, muun muassa Vesan pakottamalla valmistama kuution muotoinen öljylamppu. Sitä voisi käyttää hyväna havaintoesimerkkinä siitä, mikä erottaa kultasepän hopeasepästä: kun kultaseppä tekee kuution, hän ottaa levyä, sahaa sen neliöiksi ja juottaa niistä kuution. Kun hopeaseppä tekee kuution, hän ottaa levyä, vasaran, muotoraudan ja vasaroi levyn venyttämällä ja supistamalla haluttuun muotoon. Juuri niin kuvan kuutio on syntynyt, suorasta levystä.

Vesa kertoili öljylamppunsa äärellä hopeasepäntaidon olevan maailmanlaajuisesti vähitellen vaipumassa unholaan. Hidastempoiselle työlle ei ole paljon tilaajia, ja ilman työn jatkajaa vanhojen  mestarien taidot ovat vaarassa kadota heidän mukanaan manan majoille.

Sympaattisen hopeasepän sympaattisista töistä hellyyttävimpiä näyttelyssä taitavat olla kuitenkin opiskeluajoilta olevat kynttilänjalat.  Niihin liittyy romanttinen tarina:  nuori ja rakastunut, mutta tavanomaisen niukkaa opiskelijaelämää viettävä hopeasepänalku tahtoi viedä kauniin neidon hienosti syömään. Ravintolaillalliseen tarvitaan rahaa, rahaa järjestyy ansioita kasvattamalla, ansiot kasvavat jotain myyden, jotain myytävää syntyy tekemällä jotain ostettavaa - kuten vaikkapa mustarautaisia kyttilänjalkoja! Kynttilänjalat muuttuivat illalliseksi ja kaunis neito sittemmmin kauniiksi rouvaksi. 

Siis Helsinki Inspiraatio 2.11.2012 asti, ja siitä eteenpäin tietysti Made in Helsinki. Vielä pitkään WDC-vuoden jälkeenkin,

povaa
Saija

Syksyn juhlaa




Kirsti Doukas

Kirsti Doukas on suunnitellut syksyksi meille peräti kaksi korusarjaa: Kulttuurivaikuttajat-sarjan Onerva, Helene ja Ainoa saavat jatkoa Maman Aurore-korusarjasta, ja Kalevala Korun 75-vuotista taivalta puolestaan juhlistaa keltakultainen Akileia 75.

Aurora Karamzinin innoittaman Maman Aurore -sarjan nimi tulee läheisten lempinimestä tälle sivistyneelle, omana aikanaan harvinaisen taloudellisesti riippumattomalle naiselle, jolla elämänsä ulkoisesta loistosta huolimatta riitti sydäntä myös heikompiosaisille. Eikä pelkästään sydäntä, vaan myös tekoja.

Isän, kahden puolison ja rakkaan sisaren varhainen menettäminen ehkä toivat herkkyyttä, joka muuten olisi saattanut jäädä kehittymättä, ehkä maailmalla liikkuminen ja niin köyhien ihmisten kurjien olojen näkeminen kuin myös heitä auttaviin tutustuminen saivat yhdessä hänessä aikaan halun käyttää etuoikeutettua asemaansa hädänalaisten hyväksi. Kaikkein parhaiten Aurora Karamzin tunnetaan Diakonissalaitoksesta. Se perustettiin Karamzinin aloitteesta ja hänen varoillaan, ja niillä sitä pitkälti pidettiin toiminnassakin. Sen lisäksi hän perusti orpokoteja ja sairaaloita Venäjälle sekä teki runsaasti suoraa hyväntekeväisyyttä auttamalla jopa jonoksi asti luokseen Hakasalmen huvilalle saapuvia avuntarvitsijoita.

Herkkä Akileia 75, juhlavuoden kultakorusarja taas on saanut kuvioaiheensa, kuten nimestäkin voi arvata, jokaisen perinnepuutarhan uskollisesti kukkivasta akileijasta. Akileija, samoin kuin moni muukin vanhimmista perennoistamme, on ollut myös lääkekasvi. Sitä on käytetty luunmurtumien hoitoon, antiseptisena aineena, vatsalääkkeenä ja - kuinka ollakaan - myös lemmenrohtona. Vain 75 uniikkina kappaleena valmistettavan pullomaisen riipuksen voisi kuvitella olevan vaikkapa ylellinen, aina mukana kulkeva rohdospullo, ties mihin salaperäisiin tarkoituksiin... Onneksi sarjasta löytyy myös malleja, joita valmistetaan rajoittamattomasti, jos ei satu mahtumaan niiden 75 viiden onnekkaan joukkoon, jotka saavat omistaa jonkun näistä.

 Tätä Akileiaa ei ole maailmassa kahta samanlaista.

Ihastunein uutuusterveisin

Saija

PS. Kirstin vieressä yläkuvassa on kaksi osaa Maman Aurorea. Koruperheen näyttävin jäsen, 100 cm pitkä upea helmikääty on oma suosikkini. Se on modernisoitu, monikäyttöinen versio Aurora Karamzinin kuuluisasta huomenlahjakäädystä. Voin helposti kuvitella sen pikkumustan kanssa, housupuvun kanssa, jakkupuvun kanssa, kesäisten hulmuhelmojen kanssa, neuleen kanssa... Ja todella helposti osaan kuvitella sen joulupukin säkkiin.Vink, vink, kuuleeko Korvatunturi?

Nimikkopäivä

Piipahdin viime viikolla töissä loppukokoopano-osastolla vierailevana käsiparina ja kiireapuna. Olin parhaillaan pujottelemassa ketjuja Siivet-riipuksiini, jotka olin sillä kertaa sattumalta itse vielä valmistanutkin. Kollega tuli siinä  kalenteriaan vilkaistessaan ääneen miettineeksi, että mikä se sellainen mikkelinpäivä oikein on, jota syyskuun viimeisenä sunnuntaina vietetään. Otin selvää ja sain tietää, että mikkelinpäivä on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelilta. Se on enkeleiden ja lasten nimikkopyhä.

Siinä Siipiä viimeistellessäni tuntui aika yhteensattumalta oppia tietämään juuri enkeleille omistetusta päivästä.

Muistan yhä hyvin milloin ja miten suunnittelin Siivet. Oli ilta, hiljainen hetki. Molemmat tyttöni olivat jo nukkumassa, kuopus vielä vauvantuoksuisena tiitiäisenä. Halusin tehdä korun, jolla voisi toivottaa toiselle, lapselle tai aikuiselle, turvallista ja suojaisaa elämäntaivalta,  montaa hyvää ja kaunista matkan varrelle. Sinä iltahetkenä piirsin lattialla istuen siipiaiheisen korun luonnokset.

Kesti vielä monta vuotta luonnoksen päätyä paperilta oikeaksi koruksi, mutta niin se vain nytkin liitelee pikkuteiniksi venähtäneen vauvani kaulalla. Omat ajatukseni ovat muuttuneet alkuperäisestä vuosien varrella vain sen verran, että paitsi toisille, sopii muistaa toivottaa hyviä asioita ja onnea matkaan myös itselle - elämän suurissa ja pienissä muutoksissa. Se on luvallista. Se on jopa suotavaa.

Mukavaa mikkelinpäivänjälkeistä maanantaita, onnellista lokakuuta!

Saija

O-ongelma ja design

Kuten useimmat tietävät, oli muinaissuomalaisilla karhulle useita eri nimiä. Kiertoilmauksia käytettiin, koska metsän kuninkaan oikeaa nimea ei tohdittu käyttää pelossa että kontio sen kuullessaan saapuisi paikalle kuin kutsuttuna. Jopa sana karhu on kiertoilmaus itsekin, mesikämenen karheasta turkista alkunsa saanut. Kaikkein vanhin, alkuperäisin nimitys on ollut oksi, joka onkin sitten ollut niin salainen, että on kadonnut arkikäytöstä jo kokonaan.

Tänä syksynä on eräs toinen o-sana herättää sen verran ärtymystä monessa ihmisessä, että sen käyttöä pitää hiukan varoa.  Nimittäin niinkin viaton ja suloinen asia kuin omena saattaa muuttua peräti ahdistavaksi riittävän runsaana esiintymänä omalle pihalle  levittäytyessään.

Luonnollisesti omenoita ensin syödään kotijoukkojen voimin se mikä jaksetaan. (Parin viikon omppukuurin jälkeen ei kauheasti enää jakseta.) Osa hillotaan talven varalle pakastimeen (mikäli raparperien, mansikoiden, herukoiden ja männävuotisten sienirasioiden lomaan jotain vielä saa soviteltua). Sukulaisille, työtovereille, postinkantajalle ja ohikulkijoille tuputetaan kassikaupalla punaposkia, mutta julmettu omenavyöry koettelee yleensä koko kulmakuntaa, eikä ottajia ole jonoksi asti. Hedelmiä notkuvien puiden alla voi sitten leikkiä Etelä-Eurooppalaista tomaatinkasvattajaa. Ja komposti täyttyy...

Oravat nakertavat osansa jo puusta, samoin puput ja siilit maasta. Pudokkaat eivät toki muutenkaan mene hukalle, koska alta aikayksikön niihin löytää tiensä pikkuöttiäisten herkkusuinen armeija. Puusta pudonneet ovat joka tapauksessa usein muutenkin valitettavan mustelmaisia, mikä ei laisinkaan paranna niiden haluttavuutta tai säilyvyytta. Ja taas se komposti...

Jossain vaiheessa syksyä tontti alkaa yllättäin viettää naapurin suuntaan. Minkäs sille voi, jos omenat siksi vierivät aidan ali sinne toiselle puolelle? Kompostin sijaan alkaa täyttyä naapurin mitta.

O-ongelmaa työpaikalla ähkiessäni osasikin vierustoveri oitis neuvoa loistavan apuvälineen omenanpoimintaan. Hän oli lukenut sen ohjeen aikoinaan Helsingin Sanomista, mutta laitanpa sen vielä tähän minäkin. Poimurin design oli yksinkertaisuudessaan suorastaan riemastuttavan yksinkertainen - ja kaiken lisäksi toimiva.

 

Tässä tarvittavat osat, jotka aika monelta löytyvät jo valmiiksi kotoa: Maalitelan teleskooppivarsi ja puolentoista litran juomapullo.

Muovipullo leikataan poikki, reunaan tehdään pieni kolo ja pullonsuu kierretään kiinni varren päähän. Liitos on napakampi kuin äkkiseltään luulisi. 

Tässä omena on saalistettu pulloon. Kannan on tarkoitus osua poimuria pyörittäen pullon reunassa olevaan hahloon, jolloin kypsä omena kierähtää irti oksasta.

Juomapullon muovi tuntuu vähän löysältä. Jotakin tanakampaa muovipulloa voi varmasti käyttää, mutta toisaalta läpinäkyvyydestä oli iloa yläilmoihin tähtäillessä.

Ja niihän se todellakin toimi. Virheetön luomuomena valmiina käyttöön. Olkaa hyvä!

Teleskooppivarrella ylettyy niihin isoimpiin ja makeimpiin hedelmiinkin, jotka yleensä jäävät ylöoksille vain ihailtaviksi, kunnes mossahtavat tantereeseen jo valmiiksi puolisoseisina. Kyllä kannatti manailla ääneen. Aina joku meillä työpaikalla tietää avun, oli ongelma sitten mikä hyvänsä.

Kaikki kunnia syksyn Habitarelle, mutta tämä on kyllä minulle ekohenkisin ja innovatiivisin idea pitkiin aikoihin! Jos joku vielä keksii siihen lisävarusteeksi sukkaputken, jota pitkin omenat laskettelevat turvallisesti alas asti, niin täydellinen laite on siinä.

Ja hei! Jos omenoita tarvitsette, niin tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Vinkkaa

Saija

PS.Varoituksen sananen vielä poimurin käyttöohjeeseen: Omenoiden kiivaimpaan kypsymisaikaan huoleton puun alla seisoskelu haavi auki, leuka kohti taivasta ei ole välttämättä ihan viisasta. Nenälle putoava omena on aika mojova täräys, voin kokemuksesta kertoa.

Tietenkin osaan - tai ainakin ihan kohta

Käsityöläisammatti on jotakin sellaista, joka vaikuttaa ihmisen tapaan olla ja elää hyvin selkeällä tavalla. Kokemuspohjaisesti voin puhua vain kultasepän ammattikunnasta, mutta samaa vaivaa esiintynee muidenkin käsityölaisalojen harjoittajilla. Eli: "Kyllä minä itte."

Käsin asioiden tekeminen on meille useimmille paitsi työ, myös harrastus; paitsi jokapäiväinen leipä, myös voimaannuttavaa tekemistä vapaa-ajalla. Näin kertyy kokemusta monista eri materiaaleista ja tekniikoista myös oman alan ulkopuolelta. Ja mitä enemmän kertyy kokemusta ja taitoja, sitä tanakammaksi kasvaa uskallus tehdä uusia asioita. Käsityöläisen huoneentaulu voisi kuulua: Jos sen on ihminen joskus tehnyt, niin kyllä minäkin sen voin oppia. - Toki, mutta hiukan aikaa siihen saattaa kulua.

Kun ammatikseen tekee tarkkaa työtä, jonka kulmakivet ovat suoraan, keskelle, sileää, niin väkisinkin tulee hakeneeksi samaa tarkkuutta muissakin kohteissa kuin koruissa. Kodin remontointi voi muuttua kultasepän kanssa yllättävän haastavaksi, kun työn jäljen odotetaan olevan vähän enemmän kuin riittävän hyvä... Mutta katsokaas, kun "ihan pienellä" lisävaivalla siitä voi saada saman tien täydellisen. Ja kyllä, kyllä vain sillä nurjallakin puolella on väliä, olipa kyse sitten lipaston sisäpuolesta tai vaatteen ompelemisesta.  Takapuoli kertoo aina työn laadun. Sitä paitsi se nyt vain sattuu olemaan niin, että jos tehdään, niin sitten tehdään sen verran hyvin, ettei tarvitse jälkikäteen harmitella.

On kyllä käynyt niin, se tunnustettakoon, että joskus on ollut väsy iskeä kesken projektin ja kaduttaakin on saattanut. Jo aiemminkin mainitsemani työhuoneremontti on yksi näitä olisinpa-pitänyt-suuni-kiinni-tapauksia. Se vain lipsahti, luiskahti kuin spagetti rinnuksille.: "Kyllä minä voin!" Ja eikun talttaamaan, piikkaamaan, raapimaan, jyrsimään erinäisin käsi- ja sähkötyökaluin. 60 vuotta sijoillaan istuneet pinnoitteet olivat paikka paikoin yllättävän vastahakoisia irtoamaan betonista. Huolenani tietenkin oli ollut, että eihän sitä nyt vain tehdä hutiloiden, paras hoitaa homma itse...

 
No en hoitanut. Siinä lattiassa jouduin kohtaamaan vahvempani. Kivipölyä nielemään pääsivät pitkin kesää kaikki halukkaat ja joku halutonkin. En tarjoutunut enää kovinkaan innokkaasti korvaavaksi työvoimaksi, kun ammattilaatoittaja tuli viimeistelemään lattian uuteen uskoon. Lopputulos ei kenties ole kultasepäntarkkaa, mutta siinä on yksi hyvä puoli ylitse muiden. Se on valmis!

Vaikka kaiken tosiaan voikin oppia, on välillä syytä keskittyä oleelliseen - kuten vaikka kampeamaan terrierin raivolla itseään isompaa kiveä kukkapenkin tieltä juurakkoisesta maasta.

Paljon voi oppia, mutta luovuttamaan näköjään ei opi, ei.

Syysreippain terkuin

Saija

Kuvassa on yksi työn alla olevista projekteistani. Tilkkutyöt ovat aikaa ja hermoja kysyvä harrastus, mutta näin syksyn tullen on taas sopiva hetki istahtaa sohvalle lämpimään, ottaa neula käteen ja tikata ilman sen suurempia suorituspaineita. Valmista tulee sitten joskus kun on  tullakseen. Matka olkoon tärkeämpi kuin päämäärä.

Kauneus on katoamatonta

Kirsti Doukas: Helene
(Kuva: Hertta Lehtovirta)

Kesä kului, arki alkoi. Otin pehmeän laskun kaupungin vilskeeseen ja piipahdin rauhoittumassa Helene Schjerfbeckin syntymän 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa.

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on kultakauden taiteilijoista hän, jonka nostan korkeimmalle jalustalle, yli monien eurooppalaisten aikalaistensa. Etenkin hänen utuinen värimaailmansa, öljyvärimaalausten himmeäksi hangattu pinta sekä arvokkuus, jolla hän kuvasi mallejaan; hillityn ja voimakkaan välinen jännite puhuttelevat.

On sanottu, että tämän, etenkin omakuvistaan tunnetun taiteilijan jokainen työ on omakuva. Pitää varmasti paikkansa, että jokainen työ kertoo tekijästään, välillä yllättävälläkin tavalla. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, vain 11-vuotiaaana taideopintonsa aloittanut nuori tyttö nimittäin esimerkiksi maalasi historiallisia, kansallisaatteen vahvasti värittämia aiheita, koska tiesi vain niiden avulla voivansa saada ulkomaille jatko-opintoihin pääsyyn vaadittavia apurahoja. Vaikea sanoa, olisivatko kyseiset aiheet inspiroineet häntä muuten.  Myöhempää tuotantoa vasten tarkastellen: tuskinpa. Mutta päämäärä tuli saavutettua, Helene pääsi opiskelemaan Ranskaan, Italiaan ja Englantiin.

Ehkä kaikkein kuuluisin teoksista, Toipilas, kuvannee suoremmin taiteilijaa itseään. Siinä hiukan voipuneen oloinen lapsi istuu lakanaan käärittynä katselemassa oksaa, jossa silmut ovat juurii puhkeamaisillaan lehdiksi. Lapsi-Helene oli itse pitkään vuodepotilaana pudottuaan 4-vuotiaana portaista. Hän loukkasi lonkkansa niin pahasti, että kärsi ontumisesta ja kivuista koko elämänsä. Pitkän toipilasakansa viihdykkeeksi hän sai pimeään huoneeseensa isältään piirustusvälineet. Niillä sairastaja pystyi luomaan itselleen kaiken sen, mitä ei ikkunasta nähnyt ja mihin ei voinut osallistua. Oksa kenties symboloi sitä uutta elämää, johon piirtäminen hänelle avasi oven.

Lonkkavian vuoksi Schjerfbeck ei voinut käydä koulua, vaan hänelle hankittiin kotiopettajatar kahdeksi vuodeksi. Opettajatar huomasi oppilaansa lahjakkuuden ja toimitti tämän piirustuksia Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonne Schjerfbeck tosiaan niiden perusteella hyväksyttiin oppilaaksi 1873. Näin loukkaantuminen, lahjakkuus ja sattumat saattoivat Schjerfbeckin taitelijanuralle, joka jatkui hänen kuolemaansa saakka.

Omakuvien sarja herättää monenlaisia tunteita ihailusta liikutukseen. Niissä pyöreäposkinen, naturalistisesti kuvattu tyttö varttuu naiseksi ja kypsyy aikuiseksi poskipäiden kohotessa vuosi vuodelta korkeammiksi, silmien painuessa yhä syvemmälle. Lopulta jäljellä on jo aiemminkin aina hiukan sivuun hakeutuneiden silmien kohdalla kokonaan sisäänpäin kääntynyt katse, kallomaiseksi kutistuneet piirteet ja lähes viitteellinen suu. Silti vanhuusvuosien symbolistiset omakuvat ovat kaikkea muuta kuin hauraita. Vaikka aivan viimeisten omakuvien ruumis on jo hento, näyttää kuin kaikki elämästa ja taiteesta opittu olisi tiivistynyt noihin muutamaan verrattoman ilmaisuvoimaiseen viivaan. Niistä voi lukea taiteilijan olevan työssään yhä vahva ja varma, mutta kuolevaisuutensa kanssa sinut: elämänkaari odotuksineen, pettymyksineen ja täyttymyksineen on nyt koettu.

Kun jäljellä on enää vain oleellinen, on jäljellä samalla sekä hyvin vähän että hyvin paljon.

Punatäpläinen omakuva on suuri suosikkini. Sen kasvot ovat vanhan naisen kasvot. Taiteilija on siinä jo yli 80-vuotias, ohentuneita hiuksia ei ole huolittu mukaan edes viitteeksi. Mutta monien nuorten naisten kasvotutkielmista tuttu, pyöreän mehevä kirsikkasuu huomauttaa Schjerfbeckin vanhuusiän omakuvan vaaleaksi haalistuneenakin: Olen yhä se sama nainen kuin nuorena.

Ateneumin Schjerfbeck-näyttely jatkuu lokakuun puoliväliin asti. Yli 300 maalauksen näyttely on kuitenkin niin laaja, että lienee paikallaan varoittaa sen vaativan reilusti aikaa, tai mieluiten kaksikin eri käyntiä. 

Vaikuttunein terveisin 

Saija

Kirsti Doukas on suunnitellut Kalevala Korulle Schjerfbeckin innoittaman "Helene"-sarjan kunnioittamaan suomalaista taiteen edelläkävijää. Kuvassa on sarjan kääty, johon on kiinnitetty irrallisia keramiikkaosia.

Ristiin rastiin

Ennen kesää sitä tulee usein kuviteltua itsensä osallistumaan loman koittaessa kaikenlaisiin kesärientoihin, näyttelyihin, konsertteihin ja sen sellaisiin, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan kiireettömyydestä ynnä laittelemaan ohimennen kevyesti kodin tai kesäasunnon nurkkia kuntoon. Luonnollisesti myös marjastus, sienestys ja kalastus sekä matkailu kuuluvat kesän suunnitelmiin.

Marjastus on omalta osaltani jäänyt tähän mennessä muutamaan ohimennen puskasta suuhun kauhottuun mustikkaan, kalastus lapselle koukkuun pujotettuun matoon ja konserttielämykset kuulopuheiden varaan. Sienimetsällä olen ollut kolmen kalpean kanttarellin ja muutaman matoisen orakkaan verran, ystäviä on muistettu parhaassa tapauksessa tekstivestillä ja pieni työhuoneremontti paisui kuin pullataikina - kuten olisi tässä iässä jo pitänyt etukäteen osata arvata - ollen laskemattomien hikisten ja pölyntäyteisten mies- ja naistyötuntien jälkeen yhä vasta alkutekijöissään.

Täysin normaaleista suunnitelmanmuutoksista huolimatta etukäteen ajatelluista asioista toteutui sentään yksi, nimittäin matkailu, tällä kertaa kotimaanmatkailun muodossa. Suomen etelä- ja länsirannikkoa on nyt koluttu antaumuksella sekä suunnitelmallisesti että vain sadetutkan ohjaamana pahimpia rintamia väistellen. Sadetutkasuunnistus muuten osoittautui vallan kelvolliseksi tavaksi matkailla tällaisena säiden puolesta hitusen hankalasti ennakoitavana kesänä. Eikä käynyt tylsäksi!

Pysähtelimme sopivasti eteen osuvien nähtävyyksien kohdalla ilman suurempaa karsintaa tai sen puoleen odotuksiakaan. Teidemme varsille merkityissä nähtävyyksissä riittää skaalaa Louhisaaren linnasta epämääräiseen mäenlämpäreeseen, jolla on mahdollisesti kenties joskus ollut linna, tai sitten ehkä ei. Viis siitä, hauskaa oli kuitenkin.

Ellei muuta, niin ainakin kirkko löytyy ihailtavaksi melkein paikasta kuin paikasta. Mutta auki oleva kirkko, se onkin sitten jo hankalampi juttu. Hyvä on, myönnetään, että seurueemme saattoi liikkua hankaliin kellonaikoihin, eikä kirkkoja voi pitää valvomatta auki ilkivallan pelossa. Mutta jos kirkko ei ole auki sunnuntaina klo 14, niin koska ihmeessä sitten? Pernaja ei ole varsinainen turistirysä, mutta upea, keskiaikainen kirkko siellä on, saman rakentajan käsialaa kuin Vantaan pyhän Laurin kirkko ja Porvoon tuomiokirkko, vain paljon paremmin säilynyt. Kuulemma...

No pääsimme me toki moneen kauniiseen kirkkoon sisällekin asti. Niin ikään tämän samaisen Pernajan Mestarin suunnittelema on myös Pyhtään keskiaikainen kivikirkko. Kahden aikuisen ja neljän keskenkasvuisen seurueemme oli juuri ja juuri rymistellyt itsensä sisälle, kun vanhempi herrahenkilö ystävällisesti lähestyi meitä kertoen olevansa vastuussa kirkon esittelystä "vaikkei paljon tiedäkään" ja voisi kertoa siitä jotakin jos vain haluaisimme kuulla. Kyllä me halusimme. Kuulimme kodikkaaseen jutustelutahtiin seinämaalauksista ja veistotöistä, 50-luvun koulupojista talttaamassa maalauksia peittävää rappausta pois, naakanpesistä katon alla ja esittelijän isästä sammuttamassa kirkon palavaa kattoa. Tarinoita olisi varmasti riittänyt pidemmäksikin aikaa sekä kirkon että paikkakunnan historiasta tällä 1930-luvulla syntyneellä herrasmiehellä.

Pyhtään kirkonkylä on pikkuruinen paikka, hiljainen kuin huopatossutehdas, jossa ei kirkon, baarin ja hautaustoimiston lisäksi turistin silmiin osunut muita palveluita kuin se iänikuinen aakkoshuoltamo moottoritien varressa. Mutta heillä on paras pr-henkilö, jonka minä olen kirkolla nähnyt olevan. Siitä kirkkoreissusta jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Paitsi kaunista, osaa maaseutumme olla myös ystävällistä. Kiitokset siitä!

Terveisin 

Saija

 PS. Kuva ei kuitenkaan ole Pyhtäältä, vaan Nauvon kirkosta. Arvoituksellinen kattomaalauksen yksityiskohta jäi mietityttämään. Osaisiko joku kertoa mistä on kyse?

Harmaata silkkiä

Joka käyttää sanontaa "harmaa arki" tylsyyttä kuvaavassa merkityksessä, ei ole käynyt Saaristomerellä. En ole missään nähnyt niin paljon harmaata kuin siellä, enkä ole missään ollut niin yhden värin lumoissa.

Kivet jäkälineen ovat harmaita, tietenkin, ja kalliot, kelottuneet puut, kuivuneet varvikot ja mereltä nouseva sumuseinä. Mutta miten paljon harmaassa voikaan olla sävyjä! Meri valossa ja tuulessa vaihtuen eri siniharmaita melkein valkoisesta mustaan asti, metsiköt vihreänharmaata, rungot oranssinharmaata ja harmaanlilaa, kaslikot kellanharmaata, rantakivikot punaharmaata, hämähäkinseitit aamulla hopeanharmaata, illalla kullanharmaata. Saariston väripaletti on silkkiä sielulle. 

Hennonsitkeä luonto herättää suojelunhalun. Puut eivät kasva ulkosaaristossa ylöspäin, vaan sivuille. Ikivanhat polvenkorkuiset katajat tarttuvat neulasillaan ja oksilla sileään rantakallioon siellä, missä edes bonsaikokoinen mänty ei enää selviä. Isompien saarten pohjoispuolella tervalepät kurkottelevat rantaveteen takanaan kuusikon turva. Pikkuluodoilla kasvavat vain saariston siivekkäät lapset suojavärinsä turvin. Ne saakoot varttua rauhassa. Luodoille ehtii ihmislapsi rantautua pesimäkauden jälkeenkin.

Muillakin saarilla kuin lintuluodoilla olemme vierailijoita. Kaunis kivi, joka on saanut olla tuulepieksemällä paikallaan jäkälöitymässä iät ajat, saa jäädä siihen vastakin. Se kuuluu  juuri siihen, ei puutarhaan eikä kotiportaalle. Kasveja ei revitä, ei kaivella, oksia ei katkota, sammalta ei myllätä, kiviä ei heitellä. Jääkaudella merestä nousseet kalliot ovat koskemattomina sileitä kuin sotkanmuna, mutta jossakin saattaa nähdä vanhan nuotiopaikan. Kuumuus on rapauttanut kiven pinnan, eikä se enää koskaan ole ehjä eikä sileä.

Katsominen, koskeminen, haisteleminen ja tunteminen ovat saariston lahja huomaavaisille kulkijoille, heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Maailman kauneimmassa saaristossa se ei ole vähäinen lahja. 

Ja se saariston ihana harmaa, se on kuin kehys loistaville punaisille, jotka illalla lopulta maalaavat taivaan - joka ainoa ilta eri tavalla.

Kaunista loppukesää! 

Toivottaa

Saija, 

Saaristomeren lumoissa

Ihmeitä ihan

Kuva: Hertta Lehtovirta

Keskikesän juhla on taas tältä vuodelta takana päin. Tällä kertaa se olikin tasapuolisesti lähes kaikille kautta maan varsinainen kymmenen pisteen juhannus - nimittäin lämpöasteilla mitaten. Perinteinen jussin sää, ei siinä mitään. Kesä on vähälumista aikaa.

Meidän juhannuksemme yllätysvieras oli kuvassa poseeraava uuttera, joskin hiukan pahantuulinen perheenäiti. Vaikka oikeastaan niitä vieraita taisimme olla me, tämä sortin sakki eikä suinkaan reviirinsä nokkava valtiatar. Käpytikka oli nimittäin kevään aikana saanut kaikessa rauhassa ilman ihmisten häiriötä taltata pesäkolonsa aivan kesäasunnon pihapiiriin, kotikoivun kylkeen. Tikkaäiti ei ollut osannut lainkaan aavistaa, että sen kodin rauha järkkyisi moneksi päiväksi kesken kaikkein kiireisimmän vuodenajan, kun pesässä on monta nälkäistä nokkaa lakkaamatta ammollaan.

Ja kyllä emo antoikin meidän kuulla kunniamme: Jopa nokka täynnä toukkia ja pikkuhyönteisiä sen onnistui kiukkuisesti komentaa meitä "Pois, pois, heti pois, äkkiä, äkkiä!" Koivunkolokodista taas kuului toinen komento: "Ruokaa hetii, äitii, äkkiiiii..." Emoparka on mahtanut olla suorastaan puun ja kuoren välissä, kun toisaalta kasvaville olisi pitänyt järjestää kuvuntäytettä, mutta toisaalta taas pesän turvallisuus olisi vaarantunut vakavasti, jos  sen sijainti olisi paljastunut ruokatoimituksen vuoksi. Toukkajahdin uuvuttama mamma ei varmaankaan tullut ajatelleeksi, että pesän melko huomiotaherättävä arkkitehtuuri sisäänkäyntiä sateelta suojaavine kuisteineen teki kovin vaikeaksi olla huomaamatta sitä, kuin myös nälkäisten teinien kimeät vaatimukset. Teimme silti parhaamme ja koetimme olla hienotunteisesti omissa oloissamme, mutta se ei vielä riittänyt vakuuttamaan huolekasta emoa vaarattomuudestamme.

Vasta siirryttyämme sisälle pääsi poloinen emo hoitamaan varsinaista tehtäväänsä. Nokka luikertelevia ja sätkytteleviä herkkuja pursuten se sukelsi pesään, ruokki lapset, siivosi kodin ja kiirehti takaisin ulos - nokka ihan yhtä täynnä ulos tullessa kuin sisälle mennessäkin, saimme me ikkunasta kurkkijat huomata. Uudestaan ja uudestaan. Ehkäpä rouva Käpytikkakin on saanut oppia suusta suuhun, nokasta nokkaan kulkeneen ikiaikaisen esiäitien työohjeen tuo tullessas', vie mennessäs'?

 Kesä se on tämä vähäluminenkin versio, juhannus aina valoisa ja ihana, luonto koreimmillaan, linnuilla ja eläimillä pienokaisensa hoidettavana, muistuttivat tikanpojat puustaan, kuin myös pikkuisille siivilleen kupsahtelevat talitintin palleroiset lapset ja hömelön utelias oravanpoika.

Mukavaa lomaa heille, joilla sellainen on, reipasta ja antoisaa työviikkoa muille!

Kesäterveisin

Saija

Tutkimusretki koruun

Helsingin empirekeskustassa on nyt tilaisuus nähdä peräti kolme korunäyttelyä. Kalevala Korun myymälässä (Unioninkatu 25) on parhaillaan esillä niistä kaksi: Chao-Hsien Kuon "Simplicity" ja Lapponia Jewelleryn kuuden kultaseppämestarin näyttely "Lapponia Talents". Näiden lisäksi parinsadan metrin päässä, WDC Helsinki 2012 Studiossa (Aleksanterinkatu 18) on vielä tämän viikon esillä suomalaista korutaidetta esittelevä, Pohjoismaita kiertävä näyttely "Tuhkaa ja timantteja".

Kaikki kolme uniikkitöitä esittelevää näyttelyä lähestyvät aihettaan eri näkökulmista. Lapponian mestareiden  töissä oleellisena osana on tekninen osaaminen ja sen esittäminen kunkin sepän oman muotokielen kautta, kun taas Studion näyttelyn työt ponnistavat huomattavan vahvasti vapaan taiteen ilmaisukeinoista. Vaikka yhteisessä korukentässä liikutaankin, niin hyvin sen eri kolkilla näyttelyt samoilevat. 

Tuhkaa ja timantteja mainitsee yhdeksi tavoitteekseen taidemaailman rajojen rikkomisen.  Lieneekö kyse rikkomisesta vai vuoropuhelusta kuvanveiston ja korutaiteen häilyvästä välimaastosta, mutta Kati Nulpposen Petomaista rakkautta vertautuu väistämättä samankaltaisista aineksista koostuvana, vaikka mahdollisen esikuvansa rinnalla miniatyyrikoisena, Pekka Jylhän jo mittasuhteiltaankin vaikuttavaan veistokseen "Surun merkit ".

Näyttelyn kuraattori Päivi Ruutiainen (FM) luennoi näyttelystä Studiossa torstaina 14.6. klo 17, ja osannee antaa vastauksen kysymykseen.

"Simplicity"

Kun näiden varsinaisten näyttelyiden lisäksi vielä lasketaan mukaan Unioninkadun myymälän myyntivitriinien läpileikkaus suomalaisesta korusta rautakaudelta nykypäivään, on tarjolla poikkeuksellisen laaja näkymä koruun, sen asemaan sekä merkityksiin ja mahdollisuuksiin. Tätä kimaraa ei kannata ohittaa, jos yhtään tuntee kiinnostusta koruihin ja muotoiluun.

Mari Isopahkala

PS. Kalevala Korun kulttuurisäätiön apurahat on nyt jaettu. Näyttelykierroksella törmäsin yhteen tuoreeseen apurahansaajaan, muotoilija Mari Isopahkalaan. Hän sai apurahan projektiin, jossa tutustuu päreen käyttöön valaisinmateriaalina. Tunsin välittömästi lukkarinrakakutta tutkimusta kohtaan, koska päre on minustakin ihana materiaali: kaunis, ekologinen, monipuolinen. Taas kerran voi myös todeta, että usein asiat jostakin syystä vain ovat "ilmassa", useamman ihmisen mielessä samaan aikaan heidän toisistaan tietämättä...

Onnea Marille ja muille apurahansaajille!

Ja tässä vielä selitys sille erityisen lämpimälle paikalle sydämessäni, mitä päreeseen ja valoon tulee:

Saija Saarela, 2011

Lämpimiä kesäpäiviä, valoisia öitä!

Toivottaa

Saija

Jokainen uusi alku on ainoa laatuaan

(Kuvat: Hertta Lehtovirta)

Tein viime viikolla töissä Kirsti Doukaksen Ainoa-koruja. Hän on suunnitellut ne muusanaan oopperalaulaja  Aino Ackté (1876-1944), joka oli paitsi maamme ensimmäinen  kansainvälinen oopperatähti, myös aikansa kulttuurivaikuttaja. Kuulas Ainoa-koru päätyy luultavasti - ja ansaitusti - monen keväällä ylioppilaaksi tai ammattiinsa valmistuvan lahjaksi. Harva tyttärelleen Ainoa-korun valinnut äiti varmaankaan tietää, että Acktén taustatuki hänen urallaan oli nimenomaan oma äiti, joka itse oli perheen perustamisen myötä joutunut luopumaan laulajanurastaan.

Minulle Ainoan kukkamuoto toi mieleen Acktén huvilan puistoineen Helsingin Tullisaaressa. Kulttuurihistoriallisesti arvokas kartanopuisto on kunnostettu, kuten huvilakin, ja sen ikivanhojen puiden alle voi helposti yhä kuvitella oopperadiivan sadan vuoden takaiset juhlavieraat kävelyretkilleen.

Ackté itse tuskin muokkasi maata, huolehti hyötypuutarhasta tai suunnitteli istutuksia, toisin kuin kaimansa, äidinäitini Aino-mummu, joka olisi saanut kai rautalapionkin viheriöimään jos olisi vähänkään yrittänyt. Mummun pihalla kasvoi kaikkea, ja se kaikki kasvoi suloisen ja pitelemättömän villinrunsaana: esikot, omenat, akileijat, vadelmat, lyhtykukat, luumupuut, perunat, harjaneilikat, ruohosipulit, unikot, herukat, orvokit, karviaiset...  ja mummu oli aina valmis kokeilemaan myös jotakin uutta, kunhan se vain oli kaunista.

Ehkä verenperintö, ehkä Ainoan mutkan kautta herättelemä suurenpuoleinen kaipuu pienimuotoiseen kartanopuutarhaan, ehkä vain kaikki tämä alkukesän kasvava vihreys, mutta olen innostunut kaivamaan maahan kuoppia enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti ja täyttämään niitä entisaikojen perennoilla - tai oikeastaan niiden lupauksilla, ruipeloilla taimenraakileilla. Bataatti, josta pitäisi kasvaa sinikukkainen köynnös, taitaa olla se "jotakin uutta, kunhan se vain on kaunista", ainoan Aino-mummuni kaikkea kasvavan puutarhan muistoksi.

Perennoista jokusen vanha piha on nähnyt varmasti aikaisemminkin historiansa aikana. Toivon sen ottavan innokkaan puutarhanoviisin kutsumat vieraat vastaan kuin entuudestaan tutut ystävänsä.

Mukavaa viimeistä kouluviikkoa ennen kesälomaa sekä aurinkoiset onnittelut kaikille kevään valmistujille!

Vanhemmuuden manifesti

Lapset eivät pyydä syntyä maailmaan. Siksi heillä ei ole velvollisuutta vastata vanhemmistaan, toteuttaa heidän unelmiaan eikä täyttää toteutumatta jääneitä odotuksia.

Sen sijaan heillä on syntymälahjanaan joukko oikeuksia: oikeus olla vaativia tai vaatimattomia, hankalia tai helppoja, oikukkaita tai ennalta-arvattavia, omatahtoisia tai epävarmoja, itsenäisiä tai riippuvaisia - kaikkea yhdessä ja erikseen. Ennen muuta heillä on oikeus saada varauksetonta rakkautta ja huolenpitoa mitenkään noista seikoista riippumatta. Vain niin voi kasvaa ihmiseksi, joka tuntee olevansa arvokas.

Lapset ovat tärkeimmät kutsuvieraat maailmassa, joka ei silti aina tarjoa VIP-kohtelua. He kohtaavat pettymyksiä ja kohtuuttomuutta, asioita, joilta ei huolehtivinkaan vanhempi pysty suojelemaan. Silloin ei voi muuta kuin toimia iskunvaimentimena, joskus totuuttakin venyttäen muuttaa lapselle hieman helpommin ymmärrettäväksi tekoja, joita ei itsekään voi ymmärtää.

Aikuinen olkoon lapselle majakka, joka on seisoo vakaana vaikka elämän myrskyt paiskoisivat, jotta hänellä olisi edes yksi ihminen, jolle uskaltaa huutaa kiukkunsa; jotta olisi joku, jolle saa sanoa rumankin sanan, minävihaansinua, minäinhoansinua, ja luottaa silti saavansa aina saman vastauksen: "Mutta minäpä rakastan sinua." Niin kasvaa ihmisiä, joilla ehkä jonakin päivänä on tarpeeksi uskallusta nousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Lapsi on vanhemmilleen lojaali. Mitä hän muutakaan voisi? Vanhempi on näyttänyt hänelle miten maailmassa eletään, kertonut mikä on oikein ja väärin, välittänyt arvonsa ja näkemyksensä. Mutta aikuisella ei ole lupa samalla tavalla, lapsen lailla, itsestäänselvänä lahjana ottaa vastaan lapsen uskollisuutta. Se on vastarakkauden arvoinen.

Eikä rakkaus ole pelkkä tunne. Se on tekoja, jotka täyttävät vatsan, vaatettavat kasvavan kesät talvet, auttavat koulutehtävissä, kulkevat mukana harrastuksissa, lohduttavat suruissa, valvovat sairasta, lunastavat lupaukset; tekoja, joiden velvollisuutta muistuttava muoto on todellisuudessa etuoikeus.

Vanhemman tehtävä on huolehtia siitä, että vaakakupit ovat oikeaan suuntaan kallellaan. Lapsen on aina saatava enemmän kuin antaa. Vain sellainen, jolla on, voi aikanaan jakaa  omastaan eteenpäin.

Ensin me teimme sen kahdella pyörällä, nyt yhdellä. Pieni hetki vain ja nouset jo siivillesi. Äitiä tarvitaan joka päivä vähän vähemmän. Sen näkee jo kalenterista, ja niin kuuluu tapahtuakin. Ilmassa on haikeutta, mutta enemmän sentään ylpeyttä ja kiitollisuutta.