sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Terveisiä Guggenheimin kylästä




Asun idyllisellä, reilun puolen neliökilometrin niemennokareella, jonka kanavat erottavat mantereesta. Meillä on koulu, päiväkodit molemmilla kotimaisilla, vanhuksille palvelutalo ja vammaisille asuntola. Kuntoa voi kohentaa urheiluhallissa tai ulkona talvella luistelemalla ja avantouimalla, kesällä jalkapalloa pelaamalla tai lenkkeillen rannan hiekkapoluilla. Piskuisia ruokakauppoja on kaksi, on suutari, apteekki, postilaatikko ja kirkko.

Kaupunginosayhdistys ylläpitää elokuvakerhoa, jolla on näytös kerran viikossa. Kirjallista hengenravintoa tarjoilee kahdesti viikossa torille kurvaava kirjastoauto. Asukkaiden mutkattomana tapaamispaikkana toimii mattolaituri, enimmäkseen tietenkin kesällä, kuitenkin auringonoton ja uinnin merkeissä enemmän kuin juuriharjatalkoissa.

Uniseen eloon tuovat väriä ja vaihtelua laivojentuomat ja -viemät matkalaiset, jotka joukkona muutaman kerran päivässä pahvilaatikoiden kuormittamine vetokärryineen vaeltavat pätkän verran rantakatua hajaantuakseen pian sillan kautta omille teilleen, sekä samoihin aikoihin letkana ryömivä rekkajono. Itämerta kaukaisempia terveisiä tuovat kesän risteilyalukset, joilta reippaat matkustajat piipahtavat pikaisesti tänne "Pietariin, Tukholmaan, vai oliko se nyt Hampuriin?"

Melkein kaikkea meillä siis jo on, mutta yhtä ei: museo tältä kylältä vielä puutuu. Rannalla olevalle joutilaalle tontille mittailtiin ensin hotellia, mistä ajatuksesta paikallisjäärän ominaisuudessa en kovin jaksanut innostua. Hotellejakin kun täällä jo on, eikä vielä yksi sellainen lisää toisi alkasukkaalle yhtään mitään mukanaan. Mutta sitten rannalle keksittiin ehdottaa museota, ja vielä niinkin nimekästä laitosta kuin Guggenheimia. Se olisi jo ihan toista!

Edellisten Guggenheimien perusteella on lupa olettaa, että rakennus itsessään olisi jo nähtävyys. Tähän tosin liittyy pientä haastetta. Tontti rannalla on monesta suunnasta katsoen näkyvä kuin nenänpää. Paikalla vielä tällä hetkellä huojuva rakennus ei suoranaisesti hivele silmää, mutta eipä se myöskään riitele tai kilpaile alueen vanhan rakennuskannan kanssa. Näitä mietiskelin, kunnes kuulin, että Helsingin Guggenheimin erityisvastuualueiksi oltaisiin nimeämässä design ja arkkitehtuuri. Kuulostaa vähän siltä kuin tässä ratsastettaisiin yhä 50-luvun haamujen maineella, mutta mitä sitä suremaan, hyvä kun muistetaan. Sanan "arkkitehtuuri" kohdalla valpastuin välittömästi, sillä tässähän olisi nyt mainio tilaisuus liiskata kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

Olkoon Alvar Aalto ansioitunut ja arvostettu arkkitehti, mutta hänen suunnittelemansa Enson valkoinen, sokeripalaksikin tituleerattu pääkonttori istuu paikalleen Uspenskin katedraalin viereen niin huonosti, että se ennemminkin hyppii (silmille). Olen odottanut 15 vuotta lopulta tottuvani siihen, mutta ainakaan vielä en ole - enkä kyllä oikein jaksa uskoa, että ihan pian tulen tottumaankaan. Täten siis mitä epävirallisimmin ehdotan seuraavaa: mitäpä jos Guggenheim ameeban lailla kasvattaisi tontiltaan Enson rakennuksen ympäröivän ulokkeen? Esteettinen silmäni saisi viimein levon sekä Guggenheim tuhdin näyttelyesineen. Eikä tässä vielä kaikki. Museon suojissa optimoiduissa olosuhteissa talon marmorikin säilyisi takuulla suorana ja puhtaan valkeana!

Idea vapaasti lainattavissa ja levitettävissä.

Ai niin. Jos se museo vielä jaksaisi syöttää kävelyliikennettä sen verran tuonne niemennokkaan asti, että saataisiin sinne kesäksi pikku kahvila merinäköalalla, valikoimissa jäätelöä, teetä ja kanelipullaa...


Haaveilee

Saija

PS. Suomen Arkkitehtuurimuseossa tulee olemaan myöhemmin keväällä Helsingin World Design Capital -vuoteen liittyvä näyttely veden tuntumaan rakentuneista asuinalueista, Rantaviivoja - kaupunki veden äärellä. Ajattelin piipahtaa.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Rakastaa ja tehdä työtä





Vuodenvaihteen juhlakausi on nyt ihan pakko julistaa ohitetuksi. Joulu, uusivuosi ja hännänhuippu loppiainen, ohi ovat jokaikinen. Viimeisetkin meistä lomailijoista palaavat huomenna työpaikoilleen.

Omaan lomaani mahtui yhtä ja toista. Joulu taittui monessakin mielessä lämpimissä merkeissä, kosteissa sentään vain säiden puolesta. Kuusen hakeminen metsästä oli lumitilanteesta - tai oikeastaan lumettomuustilanteesta - johtuen kerrassaan vaivatonta, mutta siinäpä ne vedenpaisumuksen hyvät puolet sitten olivatkin. Koska koko syksyn täällä etelässä lotisseet vesisateet alkoivat toden teolla jo kyllästyttää, suuntasimme välipäivinä kohti pohjoista lunta etsimään.

Sieltähän sitä löytyi! Eikä pelkästään lunta, vaan sen kyytipoikana myös muutama raikas pakkasaste kruununaan pilvettömältä taivaalta kaamokselle pitkää nenää näyttävä aurinko. Lasten kanssa lapsen lailla viimeinkin puhtailla lumilla peuhaaminen teki enemmän kuin tervetulleen katkon sisäkauteen. Ja minua oli etukäteen varoitettu, että joulukuussa Lapissa on pimeää ja kylmää! Höpö höpö.

Vuosi vaihtui perinteisin menoin - tarkoittaa pauketta ja savua, tinasta ennustamista ja piparkakkutalon parempiin suihin hävittämistä - ja vaihtuivathan ne säätkin viimein talvisiksi.

Niin alkoi taas uusi vuosi arkisine kiireineen. Mutta aamun lähtijöiden saatua puuronsa ja eväänsä sain vielä jäädä nauttimaan kakkoskodin hiljaisten aamujen ylellisyydestä teekuppini ja aamun lehden kanssa ennen rappusten lumesta harjaamista. Syvillä yöunilla ja ulkoilmalla lie ollut myös osuutensa asiaan, kun pitkän loman pakottomissa tunnelmissa tuli puuhattua keittiön kaapitkin kuin huomaamatta putipuhtaiksi ja järjestykseen. 

Sain ilokseni huomata, että oma kädenjälki tuotti levänneenä taas iloa jokapäiväisissäkin asioissa: lumesta kolatussa pihassa, pestyssä hellassa, pinossa puhdasta pyykkiä, yhdessä valmistetusta ateriasta; kaikesta tuikitavallisesta hyvän huomenen ja hyvän yön toivotuksen välissä. Oli lohdullista jälleen muistaa, miten elämän todellinen onni rakentuu kovin pienistä partikkeleista.

Silloin tällöin tarvitaan juhlaa elämään, mutta turvallista arkea sitäkin enemmän. Se kun pysyisi mielessä edes melkein jokaisena päivänä tulevana vuonna, niin poudalla kuin sateella, työssä ja vapaalla.

Onnea ja hyvää mieltä vuodelle 2012, joka tulee olemaan suuri muutosten vuosi!


Ennustaa

Saija