sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Nimikkopäivä

Piipahdin viime viikolla töissä loppukokoopano-osastolla vierailevana käsiparina ja kiireapuna. Olin parhaillaan pujottelemassa ketjuja Siivet-riipuksiini, jotka olin sillä kertaa sattumalta itse vielä valmistanutkin. Kollega tuli siinä  kalenteriaan vilkaistessaan ääneen miettineeksi, että mikä se sellainen mikkelinpäivä oikein on, jota syyskuun viimeisenä sunnuntaina vietetään. Otin selvää ja sain tietää, että mikkelinpäivä on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelilta. Se on enkeleiden ja lasten nimikkopyhä.

Siinä Siipiä viimeistellessäni tuntui aika yhteensattumalta oppia tietämään juuri enkeleille omistetusta päivästä.

Muistan yhä hyvin milloin ja miten suunnittelin Siivet. Oli ilta, hiljainen hetki. Molemmat tyttöni olivat jo nukkumassa, kuopus vielä vauvantuoksuisena tiitiäisenä. Halusin tehdä korun, jolla voisi toivottaa toiselle, lapselle tai aikuiselle, turvallista ja suojaisaa elämäntaivalta,  montaa hyvää ja kaunista matkan varrelle. Sinä iltahetkenä piirsin lattialla istuen siipiaiheisen korun luonnokset.

Kesti vielä monta vuotta luonnoksen päätyä paperilta oikeaksi koruksi, mutta niin se vain nytkin liitelee pikkuteiniksi venähtäneen vauvani kaulalla. Omat ajatukseni ovat muuttuneet alkuperäisestä vuosien varrella vain sen verran, että paitsi toisille, sopii muistaa toivottaa hyviä asioita ja onnea matkaan myös itselle - elämän suurissa ja pienissä muutoksissa. Se on luvallista. Se on jopa suotavaa.




Mukavaa mikkelinpäivänjälkeistä maanantaita, onnellista lokakuuta!

Saija



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

O-ongelma ja design

Kuten useimmat tietävät, oli muinaissuomalaisilla karhulle useita eri nimiä. Kiertoilmauksia käytettiin, koska metsän kuninkaan oikeaa nimea ei tohdittu käyttää pelossa että kontio sen kuullessaan saapuisi paikalle kuin kutsuttuna. Jopa sana karhu on kiertoilmaus itsekin, mesikämenen karheasta turkista alkunsa saanut. Kaikkein vanhin, alkuperäisin nimitys on ollut oksi, joka onkin sitten ollut niin salainen, että on kadonnut arkikäytöstä jo kokonaan.

Tänä syksynä on eräs toinen o-sana herättää sen verran ärtymystä monessa ihmisessä, että sen käyttöä pitää hiukan varoa.  Nimittäin niinkin viaton ja suloinen asia kuin omena saattaa muuttua peräti ahdistavaksi riittävän runsaana esiintymänä omalle pihalle  levittäytyessään.

Luonnollisesti omenoita ensin syödään kotijoukkojen voimin se mikä jaksetaan. (Parin viikon omppukuurin jälkeen ei kauheasti enää jakseta.) Osa hillotaan talven varalle pakastimeen (mikäli raparperien, mansikoiden, herukoiden ja männävuotisten sienirasioiden lomaan jotain vielä saa soviteltua). Sukulaisille, työtovereille, postinkantajalle ja ohikulkijoille tuputetaan kassikaupalla punaposkia, mutta julmettu omenavyöry koettelee yleensä koko kulmakuntaa, eikä ottajia ole jonoksi asti. Hedelmiä notkuvien puiden alla voi sitten leikkiä Etelä-Eurooppalaista tomaatinkasvattajaa. Ja komposti täyttyy...

Oravat nakertavat osansa jo puusta, samoin puput ja siilit maasta. Pudokkaat eivät toki muutenkaan mene hukalle, koska alta aikayksikön niihin löytää tiensä pikkuöttiäisten herkkusuinen armeija. Puusta pudonneet ovat joka tapauksessa usein muutenkin valitettavan mustelmaisia, mikä ei laisinkaan paranna niiden haluttavuutta tai säilyvyytta. Ja taas se komposti...

Jossain vaiheessa syksyä tontti alkaa yllättäin viettää naapurin suuntaan. Minkäs sille voi, jos omenat siksi vierivät aidan ali sinne toiselle puolelle? Kompostin sijaan alkaa täyttyä naapurin mitta.

O-ongelmaa työpaikalla ähkiessäni osasikin vierustoveri oitis neuvoa loistavan apuvälineen omenanpoimintaan. Hän oli lukenut sen ohjeen aikoinaan Helsingin Sanomista, mutta laitanpa sen vielä tähän minäkin. Poimurin design oli yksinkertaisuudessaan suorastaan riemastuttavan yksinkertainen - ja kaiken lisäksi toimiva.
 

Tässä tarvittavat osat, jotka aika monelta löytyvät jo valmiiksi kotoa: Maalitelan teleskooppivarsi ja puolentoista litran juomapullo.

Muovipullo leikataan poikki, reunaan tehdään pieni kolo ja pullonsuu kierretään kiinni varren päähän. Liitos on napakampi kuin äkkiseltään luulisi. 


Tässä omena on saalistettu pulloon. Kannan on tarkoitus osua poimuria pyörittäen pullon reunassa olevaan hahloon, jolloin kypsä omena kierähtää irti oksasta.

Juomapullon muovi tuntuu vähän löysältä. Jotakin tanakampaa muovipulloa voi varmasti käyttää, mutta toisaalta läpinäkyvyydestä oli iloa yläilmoihin tähtäillessä.


Ja niihän se todellakin toimi. Virheetön luomuomena valmiina käyttöön. Olkaa hyvä!


















Teleskooppivarrella ylettyy niihin isoimpiin ja makeimpiin hedelmiinkin, jotka yleensä jäävät ylöoksille vain ihailtaviksi, kunnes mossahtavat tantereeseen jo valmiiksi puolisoseisina. Kyllä kannatti manailla ääneen. Aina joku meillä työpaikalla tietää avun, oli ongelma sitten mikä hyvänsä.

Kaikki kunnia syksyn Habitarelle, mutta tämä on kyllä minulle ekohenkisin ja innovatiivisin idea pitkiin aikoihin! Jos joku vielä keksii siihen lisävarusteeksi sukkaputken, jota pitkin omenat laskettelevat turvallisesti alas asti, niin täydellinen laite on siinä.

Ja hei! Jos omenoita tarvitsette, niin tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Vinkkaa

Saija

PS.Varoituksen sananen vielä poimurin käyttöohjeeseen: Omenoiden kiivaimpaan kypsymisaikaan huoleton puun alla seisoskelu haavi auki, leuka kohti taivasta ei ole välttämättä ihan viisasta. Nenälle putoava omena on aika mojova täräys, voin kokemuksesta kertoa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Tietenkin osaan - tai ainakin ihan kohta

Käsityöläisammatti on jotakin sellaista, joka vaikuttaa ihmisen tapaan olla ja elää hyvin selkeällä tavalla. Kokemuspohjaisesti voin puhua vain kultasepän ammattikunnasta, mutta samaa vaivaa esiintynee muidenkin käsityölaisalojen harjoittajilla. Eli: "Kyllä minä itte."

Käsin asioiden tekeminen on meille useimmille paitsi työ, myös harrastus; paitsi jokapäiväinen leipä, myös voimaannuttavaa tekemistä vapaa-ajalla. Näin kertyy kokemusta monista eri materiaaleista ja tekniikoista myös oman alan ulkopuolelta. Ja mitä enemmän kertyy kokemusta ja taitoja, sitä tanakammaksi kasvaa uskallus tehdä uusia asioita. Käsityöläisen huoneentaulu voisi kuulua: Jos sen on ihminen joskus tehnyt, niin kyllä minäkin sen voin oppia. - Toki, mutta hiukan aikaa siihen saattaa kulua.

Kun ammatikseen tekee tarkkaa työtä, jonka kulmakivet ovat suoraan, keskelle, sileää, niin väkisinkin tulee hakeneeksi samaa tarkkuutta muissakin kohteissa kuin koruissa. Kodin remontointi voi muuttua kultasepän kanssa yllättävän haastavaksi, kun työn jäljen odotetaan olevan vähän enemmän kuin riittävän hyvä... Mutta katsokaas, kun "ihan pienellä" lisävaivalla siitä voi saada saman tien täydellisen. Ja kyllä, kyllä vain sillä nurjallakin puolella on väliä, olipa kyse sitten lipaston sisäpuolesta tai vaatteen ompelemisesta.  Takapuoli kertoo aina työn laadun. Sitä paitsi se nyt vain sattuu olemaan niin, että jos tehdään, niin sitten tehdään sen verran hyvin, ettei tarvitse jälkikäteen harmitella.

On kyllä käynyt niin, se tunnustettakoon, että joskus on ollut väsy iskeä kesken projektin ja kaduttaakin on saattanut. Jo aiemminkin mainitsemani työhuoneremontti on yksi näitä olisinpa-pitänyt-suuni-kiinni-tapauksia. Se vain lipsahti, luiskahti kuin spagetti rinnuksille.: "Kyllä minä voin!" Ja eikun talttaamaan, piikkaamaan, raapimaan, jyrsimään erinäisin käsi- ja sähkötyökaluin. 60 vuotta sijoillaan istuneet pinnoitteet olivat paikka paikoin yllättävän vastahakoisia irtoamaan betonista. Huolenani tietenkin oli ollut, että eihän sitä nyt vain tehdä hutiloiden, paras hoitaa homma itse...
 
No en hoitanut. Siinä lattiassa jouduin kohtaamaan vahvempani. Kivipölyä nielemään pääsivät pitkin kesää kaikki halukkaat ja joku halutonkin. En tarjoutunut enää kovinkaan innokkaasti korvaavaksi työvoimaksi, kun ammattilaatoittaja tuli viimeistelemään lattian uuteen uskoon. Lopputulos ei kenties ole kultasepäntarkkaa, mutta siinä on yksi hyvä puoli ylitse muiden. Se on valmis!

Vaikka kaiken tosiaan voikin oppia, on välillä syytä keskittyä oleelliseen - kuten vaikka kampeamaan terrierin raivolla itseään isompaa kiveä kukkapenkin tieltä juurakkoisesta maasta.

Paljon voi oppia, mutta luovuttamaan näköjään ei opi, ei.

Syysreippain terkuin

Saija

Kuvassa on yksi työn alla olevista projekteistani. Tilkkutyöt ovat aikaa ja hermoja kysyvä harrastus, mutta näin syksyn tullen on taas sopiva hetki istahtaa sohvalle lämpimään, ottaa neula käteen ja tikata ilman sen suurempia suorituspaineita. Valmista tulee sitten joskus kun on  tullakseen. Matka olkoon tärkeämpi kuin päämäärä.