sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kauneus on katoamatonta

Kirsti Doukas: Helene
(Kuva: Hertta Lehtovirta)











Kesä kului, arki alkoi. Otin pehmeän laskun kaupungin vilskeeseen ja piipahdin rauhoittumassa Helene Schjerfbeckin syntymän 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa.

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on kultakauden taiteilijoista hän, jonka nostan korkeimmalle jalustalle, yli monien eurooppalaisten aikalaistensa. Etenkin hänen utuinen värimaailmansa, öljyvärimaalausten himmeäksi hangattu pinta sekä arvokkuus, jolla hän kuvasi mallejaan; hillityn ja voimakkaan välinen jännite puhuttelevat.

On sanottu, että tämän, etenkin omakuvistaan tunnetun taiteilijan jokainen työ on omakuva. Pitää varmasti paikkansa, että jokainen työ kertoo tekijästään, välillä yllättävälläkin tavalla. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, vain 11-vuotiaaana taideopintonsa aloittanut nuori tyttö nimittäin esimerkiksi maalasi historiallisia, kansallisaatteen vahvasti värittämia aiheita, koska tiesi vain niiden avulla voivansa saada ulkomaille jatko-opintoihin pääsyyn vaadittavia apurahoja. Vaikea sanoa, olisivatko kyseiset aiheet inspiroineet häntä muuten.  Myöhempää tuotantoa vasten tarkastellen: tuskinpa. Mutta päämäärä tuli saavutettua, Helene pääsi opiskelemaan Ranskaan, Italiaan ja Englantiin.

Ehkä kaikkein kuuluisin teoksista, Toipilas, kuvannee suoremmin taiteilijaa itseään. Siinä hiukan voipuneen oloinen lapsi istuu lakanaan käärittynä katselemassa oksaa, jossa silmut ovat juurii puhkeamaisillaan lehdiksi. Lapsi-Helene oli itse pitkään vuodepotilaana pudottuaan 4-vuotiaana portaista. Hän loukkasi lonkkansa niin pahasti, että kärsi ontumisesta ja kivuista koko elämänsä. Pitkän toipilasakansa viihdykkeeksi hän sai pimeään huoneeseensa isältään piirustusvälineet. Niillä sairastaja pystyi luomaan itselleen kaiken sen, mitä ei ikkunasta nähnyt ja mihin ei voinut osallistua. Oksa kenties symboloi sitä uutta elämää, johon piirtäminen hänelle avasi oven.

Lonkkavian vuoksi Schjerfbeck ei voinut käydä koulua, vaan hänelle hankittiin kotiopettajatar kahdeksi vuodeksi. Opettajatar huomasi oppilaansa lahjakkuuden ja toimitti tämän piirustuksia Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun, jonne Schjerfbeck tosiaan niiden perusteella hyväksyttiin oppilaaksi 1873. Näin loukkaantuminen, lahjakkuus ja sattumat saattoivat Schjerfbeckin taitelijanuralle, joka jatkui hänen kuolemaansa saakka.

Omakuvien sarja herättää monenlaisia tunteita ihailusta liikutukseen. Niissä pyöreäposkinen, naturalistisesti kuvattu tyttö varttuu naiseksi ja kypsyy aikuiseksi poskipäiden kohotessa vuosi vuodelta korkeammiksi, silmien painuessa yhä syvemmälle. Lopulta jäljellä on jo aiemminkin aina hiukan sivuun hakeutuneiden silmien kohdalla kokonaan sisäänpäin kääntynyt katse, kallomaiseksi kutistuneet piirteet ja lähes viitteellinen suu. Silti vanhuusvuosien symbolistiset omakuvat ovat kaikkea muuta kuin hauraita. Vaikka aivan viimeisten omakuvien ruumis on jo hento, näyttää kuin kaikki elämästa ja taiteesta opittu olisi tiivistynyt noihin muutamaan verrattoman ilmaisuvoimaiseen viivaan. Niistä voi lukea taiteilijan olevan työssään yhä vahva ja varma, mutta kuolevaisuutensa kanssa sinut: elämänkaari odotuksineen, pettymyksineen ja täyttymyksineen on nyt koettu.

Kun jäljellä on enää vain oleellinen, on jäljellä samalla sekä hyvin vähän että hyvin paljon.

Punatäpläinen omakuva on suuri suosikkini. Sen kasvot ovat vanhan naisen kasvot. Taiteilija on siinä jo yli 80-vuotias, ohentuneita hiuksia ei ole huolittu mukaan edes viitteeksi. Mutta monien nuorten naisten kasvotutkielmista tuttu, pyöreän mehevä kirsikkasuu huomauttaa Schjerfbeckin vanhuusiän omakuvan vaaleaksi haalistuneenakin: Olen yhä se sama nainen kuin nuorena.

Ateneumin Schjerfbeck-näyttely jatkuu lokakuun puoliväliin asti. Yli 300 maalauksen näyttely on kuitenkin niin laaja, että lienee paikallaan varoittaa sen vaativan reilusti aikaa, tai mieluiten kaksikin eri käyntiä. 

Vaikuttunein terveisin 

Saija

Kirsti Doukas on suunnitellut Kalevala Korulle Schjerfbeckin innoittaman "Helene"-sarjan kunnioittamaan suomalaista taiteen edelläkävijää. Kuvassa on sarjan kääty, johon on kiinnitetty irrallisia keramiikkaosia.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Ristiin rastiin



Ennen kesää sitä tulee usein kuviteltua itsensä osallistumaan loman koittaessa kaikenlaisiin kesärientoihin, näyttelyihin, konsertteihin ja sen sellaisiin, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan kiireettömyydestä ynnä laittelemaan ohimennen kevyesti kodin tai kesäasunnon nurkkia kuntoon. Luonnollisesti myös marjastus, sienestys ja kalastus sekä matkailu kuuluvat kesän suunnitelmiin.

Marjastus on omalta osaltani jäänyt tähän mennessä muutamaan ohimennen puskasta suuhun kauhottuun mustikkaan, kalastus lapselle koukkuun pujotettuun matoon ja konserttielämykset kuulopuheiden varaan. Sienimetsällä olen ollut kolmen kalpean kanttarellin ja muutaman matoisen orakkaan verran, ystäviä on muistettu parhaassa tapauksessa tekstivestillä ja pieni työhuoneremontti paisui kuin pullataikina - kuten olisi tässä iässä jo pitänyt etukäteen osata arvata - ollen laskemattomien hikisten ja pölyntäyteisten mies- ja naistyötuntien jälkeen yhä vasta alkutekijöissään.

Täysin normaaleista suunnitelmanmuutoksista huolimatta etukäteen ajatelluista asioista toteutui sentään yksi, nimittäin matkailu, tällä kertaa kotimaanmatkailun muodossa. Suomen etelä- ja länsirannikkoa on nyt koluttu antaumuksella sekä suunnitelmallisesti että vain sadetutkan ohjaamana pahimpia rintamia väistellen. Sadetutkasuunnistus muuten osoittautui vallan kelvolliseksi tavaksi matkailla tällaisena säiden puolesta hitusen hankalasti ennakoitavana kesänä. Eikä käynyt tylsäksi!

Pysähtelimme sopivasti eteen osuvien nähtävyyksien kohdalla ilman suurempaa karsintaa tai sen puoleen odotuksiakaan. Teidemme varsille merkityissä nähtävyyksissä riittää skaalaa Louhisaaren linnasta epämääräiseen mäenlämpäreeseen, jolla on mahdollisesti kenties joskus ollut linna, tai sitten ehkä ei. Viis siitä, hauskaa oli kuitenkin.

Ellei muuta, niin ainakin kirkko löytyy ihailtavaksi melkein paikasta kuin paikasta. Mutta auki oleva kirkko, se onkin sitten jo hankalampi juttu. Hyvä on, myönnetään, että seurueemme saattoi liikkua hankaliin kellonaikoihin, eikä kirkkoja voi pitää valvomatta auki ilkivallan pelossa. Mutta jos kirkko ei ole auki sunnuntaina klo 14, niin koska ihmeessä sitten? Pernaja ei ole varsinainen turistirysä, mutta upea, keskiaikainen kirkko siellä on, saman rakentajan käsialaa kuin Vantaan pyhän Laurin kirkko ja Porvoon tuomiokirkko, vain paljon paremmin säilynyt. Kuulemma...

No pääsimme me toki moneen kauniiseen kirkkoon sisällekin asti. Niin ikään tämän samaisen Pernajan Mestarin suunnittelema on myös Pyhtään keskiaikainen kivikirkko. Kahden aikuisen ja neljän keskenkasvuisen seurueemme oli juuri ja juuri rymistellyt itsensä sisälle, kun vanhempi herrahenkilö ystävällisesti lähestyi meitä kertoen olevansa vastuussa kirkon esittelystä "vaikkei paljon tiedäkään" ja voisi kertoa siitä jotakin jos vain haluaisimme kuulla. Kyllä me halusimme. Kuulimme kodikkaaseen jutustelutahtiin seinämaalauksista ja veistotöistä, 50-luvun koulupojista talttaamassa maalauksia peittävää rappausta pois, naakanpesistä katon alla ja esittelijän isästä sammuttamassa kirkon palavaa kattoa. Tarinoita olisi varmasti riittänyt pidemmäksikin aikaa sekä kirkon että paikkakunnan historiasta tällä 1930-luvulla syntyneellä herrasmiehellä.

Pyhtään kirkonkylä on pikkuruinen paikka, hiljainen kuin huopatossutehdas, jossa ei kirkon, baarin ja hautaustoimiston lisäksi turistin silmiin osunut muita palveluita kuin se iänikuinen aakkoshuoltamo moottoritien varressa. Mutta heillä on paras pr-henkilö, jonka minä olen kirkolla nähnyt olevan. Siitä kirkkoreissusta jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Paitsi kaunista, osaa maaseutumme olla myös ystävällistä. Kiitokset siitä!

Terveisin 

Saija

 PS. Kuva ei kuitenkaan ole Pyhtäältä, vaan Nauvon kirkosta. Arvoituksellinen kattomaalauksen yksityiskohta jäi mietityttämään. Osaisiko joku kertoa mistä on kyse?