Hopeat hoitoon

Linjakas, kauniisti kaiverrettu hopealusikka vuodelta 1913 palvelee nykyään sokerilusikkana. 100-vuotias viettää juhlavuotta työn merkeissä. Se saa rauhassa säilyttää ansaitun patinansa.

Hopea on ihana materiaali. Se kiillottuu kauniisti, siinä on lämmin sävy, se on helposti muokattava ja jopa antiseptinen metalli.

Koruissa käytetään nykyään 925-hopeaa, jota kutsutaan joskus myös sterling-hopeaksi. Se tarkoittaa, että korussa on 925 tuhannesosaa hopeaa ja loput 75 kuparia. Kupari parantaa hopean kestävyyttä, sillä puhdas hopea olisi kovin pehmeää eikä kestäisi käytössä.

Hopean ominaisuuksiin kuuluu, että se ajan myötä saa pintaansa pientä naarmua ja tummentumaa. Käyttäjän ihon pH-arvo ja myös ympäristön ilmanlaatu vaikuttavat tummumisnopeuteen, käyttö taas naarmuuntumiseen.

Hopean kiillottaminen kotikonstein on ikuisuuskysymys. Kun kultaseppä kiillottaa korun, hän käyttää hiomakoneen moottorin pyörivään karaan kiinnitettyä puuvillalaikkaa ja hiomavahaa, mutta kotona täytyy tyytyä vähemmän ammattimaisiin välineisiin.

Helppo ja nopea tapa vaikkapa pöytähopeiden tummentumien poistamiseen on laittaa astiaan alumiinifoliota, kuumaa vettä ja näppituntumalla tujaus ruokasoodaa ja suolaa. Hopeat upotetaan folion päälle veden alle, ja tummentumat häviävät silmissä. Kirkastuneet hopeat huuhdellaan hyvin ja pyyhitään lopullisesti kirkkaiksi pehmeällä kankaalla, kuten puhtaalla flanellirievulla.

HUOM! Monissa koruissa on tarkoituskin olla tummempia eli oksidoituja kohtia. Tämä menetelmä ei sovi niille, sillä suola-soodavesikikka ei tee eroa toivotun ja ei-toivotun tummentuman välillä, vaan vie kaiken mennessään.

Turvallisin on pehmeä hopeankiillotusliina, joita voi ostaa kultasepänliikkeistä. Niillä hankaamalla ei synny vahinkoa, mutta korun hohto tulee taas esille. Kiillotusliinan tehoa voi lisätä kostuttamalla sitä hiukan, mutta kaikkein pinttyneimpiin tummentumiin liina ei silti silloinkaan pysty.

Seuraavaksi järeämpi apu on hopeankiillotustahna. Valikoimista kannattaa valita mahdollisimman hienojakoinen, eli samalla mahdollisimman vähän kuluttava aine, hankaava kiillotus kun joka tapauksessa aina myös hiukan kuluttaa esinettä. Hammastahna jääköön vain hampaiden pesuun, sillä hopea on paljon hammaskiillettä pehmeämpää ainetta.

Sellaiseenkin kikkaan kuin tupakantuhkalla kiillottamiseen olen törmännyt, mutta ainakin näin tupakoimattoman vinkkelistä katsoen se kuulostaa aika ikävältä. Toimivuuttakaan en näin ollen voi kommentoida. En suosittele myöskään villasukalla hankaamista, kolajuomissa tai HP-kastikkeessa liottamista, autovahalla hinkkaamista enkä turhien murheiden välttämiseksi ylipäätään mitään muutakaan eksoottista kokeilua.

Hopeoitujen esineiden kohdalla on syytä tarkoin harkita miten tarpeellista puunaaminen ylipäätään on, sillä hopeoinnin voi aikojen saatossa vahingossa jynssätä puhki. Myös monogrammikaiverrukset pyöristyvät ahkerassa ja voimallisessa kiillotuksessa, mikä ei ole toivottavaa.

Koruissa puolestaan saattaa olla hankaukselle, kuumuudelle tai hapoille herkkiä kiviä ja helmiä, jotka vaativat erityisen hellää käsittelyä. Sellaisten korujen kanssa on paras piipahtaa kultasepänliikkeeseen, josta löytyy tieto ja taito korun huoltoon.

Ai niin, näin pääsiäisen korvalla pitää muistuttaa mieliin vielä yksi juttu: kananmunaa ja munaruokia ei syödä hopeisilla aterimilla. Yhdistelmä ei nimittäin miellyttäisi sen paremmin pöytähopeita kuin aterioitsijoitakaan - siitä pitävät kananmunan rikkiyhdisteet huolen. Yh hyh.
 

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

Toivottaa
Saija

Louhen tyttäret

Eemil Halonen: Louhi

Ilman kuvan patsasta ei olisi Kalevala Korua, eikä patsasta puolestaan ilman Kalevala Korua. Ensin syntyi ajatus muistomerkistä suomalaisen naisen kunniaksi, sitten idea kerätä muistomerkkiä varten rahaa valmistamalla ja myymällä koruja. Loppu onkin historiaa.

Patsaan aiheeksi valittiin Louhi. Ajatus tuntuu ensikuulemalta vähän erikoiselta. Louhi harvahammas, Pohjan Akka, ilkeä noita… Näinhän hänet Kalevalassa usein mainitaan. Akseli Gallen-Kallelan ikonisessa maalauksessa "Sammon puolustus" kotkaksi itsensä muuttanut Louhi on mulkosilmäinen, löysänahkainen ja ikivanha. Uudemmassakin Kalevala-kuvastossa Louhi edustaa pahaa, kuten Stiina Saariston teoksessa "The Last Man Standing", jossa Louhi on uhmakas, groteski lapsi-aikuisolento kostonkiilto silmissään.

Mutta Eemil Halosen Louhi-patsas, joka 1940 valmistui Kalevala Korulle, kuvaa aivan toista Louhea. Pronssiin on valettu nuori, terve ja vakava nainen, jonka suora ryhti ja kädellä lepäävä haarikka tuovat mieleen vain omanarvontuntoisen, itsenäisen naisen.

Louhea onkin kuvattu monin ihailtavin ominaisuuksin Kalevalassa. Hän oli matriarkka, jonka hallitsemaa rikasta ja hyvinvoivaa valtakuntaa, Pohjolaa, muualla kadehdittiin. Pohjolan lisäksi hän huolehti kauniista tyttäristään, joilta ei kosijoita puuttunut. Louhi puolusti omiaan sekä neuvottelemalla sopimuksia että tarpeen tullen voimakeinoin. Lisäksi hän osasi luontaislääkintää, mikä oli tarpeellinen, mutta pelkoa herättävä taito. Kun tarkasti kansalliseeposta lukee, niin taitaa siellä Pohjolassa isäntäkin olla, mutta hänestä ei juuri tarinoida - ei hyvää, ei pahaa, mikä puhukoon puolestaan.

Ei nykyaikanakaan kovin tavatonta ole, että kyvykkyys tuo mukanaan kateutta ja pahoja puheita. Tämän inhimillisen piirteen piikkiin voinee laittaa suurimman osan Louhen syyksi kansanrunoudessa sälytetyistä vitsauksista ja ilkeäksi mainitusta luonteesta.

Mutta mikä lie syynä, että vahva nainen usein nähdään pelottavana? Miehen menestys on yhä helpompi hyväksyä, naisella siihen liitetään herkästi epäilyksiä kylmästä tai jollakin muulla tavalla viallisesta mielenlaadusta. Jo pelkästään sana "vahva" naiseen littettynä herättää mielikuvan henkisestä tyräjyrästä. Samaisella vahva-laatusanalla ei toisaalta koskaan kuvata miestä, ellei kyseessä sitten ole voimailulajin harrastaja. Vahvuus on miehen henkisten - kuin myös fyysisten - ominaisuuksien ihanteellinen oletusarvo, naiselle taas erityismaininnan paikka.

Sanat ovat vain sanoja, mutta joskus niiden takana piilee merkityksiä, joita ei sanontojen tavanomaisuuden vuoksi tule edes ajatelleeksi.

Oli miten oli, olen Eemil Haloselle kiitollinen siitä, että hän kuvasi muistomerkkiin Louhen juuri sellaiseksi kuin kuvasi.  Ja Louhi, moniulotteinen ja -tulkintainen nainen, kantaemomme, sopii loistavasti yhäkin suomalaisen naisen muistomerkin aiheeksi ja esikuvaksi. Meistä on moneksi!

Terveisin

Saija