lauantai 7. kesäkuuta 2014

Voiko niitä olla liikaa?



Ja yksiselitteinen vastaus kuuluu: Ei voi!

Koruja nyt vain ei voi olla liikaa – eikä kukkiakaan. Muuttoa tehdessäni kerettiläisiä ajatuksia pyrki jo mieleen, kun järjestelin, lajittelin, pakkasin ja inventoin koruomaisuuttani, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Tämä tässä kuvassa unkarinsyreenin kanssa poseeraava on ihan kaikkein uusin hankintani.

Kyseinen solki huhuili, suorastaan huusi päästä kirpputorin vitriinistä rakastavaan kotiin. Oli oikeastaan velvollisuuteni tarjota sille sellainen. Eikä sen tarvitse luonani ainakaan olla koskaan enää yksin...

Tämän korun hankinta oli enemmän kuin pelkkä ulkonäkoasia. Tunnen vahvaa lukkarinrakkautta oman työmaan vanhoihin tuotteisiiin, ja tämä  on juuri yksi sellainen. Solki on aivan Kalevala Korun alkuajoilta mukana ollut, nimeltään Hattelmalan solki, tuotenumero 19. (Kalevala Korun sivujen vanhojen korujen kuvasto oli taas kerran loistava apu tunnistukseen.)

Koru on säilynyt hienosti. Siinä on aikojen saatossa kertynyt kaunis vihreä patina, syvä pronssin väri ja sileä pinta. Jopa neula, joka on vanhojen solkien heikoin kohta, on täysin toimiva. Ei hullumpaa ainakin 70 vuotta palvelleelta korulta! Takapuolella näkyy hiekkavalutekniikan jälkeensä jättämä rosoinen pinta, KK-leima ja korun valmistaneen sepän oma leima.

Solki on ehkä vähän kömpelö, mutta vilpittömän vetoavalla tavalla sellainen.


Korun esikuva on Hattelmalasta löytyneestä rautakautisesta kätköstä, josta Wikipedia osasi kertoa mm. tämän hauskan yksityiskohdan:

Syyskuun lopulla v. 1925 ilmoitti «Häme»-lehden toimittaja, maisteri Apala Kansallismuseoon, että neiti Sylvi Laaksonen oli kukkamultaa hakiessaan pähkinäpensaiden alta Hattelmalan harjun lounaisrinteeltä tavannut erään maakiven juurelta, 30 (cm?) syvältä, kuokkansa kärkeen löydön, joka sisälsi useita kymmeniä erilaisia pakanuuden aikaisia pronssista tehtyjä naisten koruesineitä.

Ilman neiti Sylvi Laaksosen puutarhaa ei minullakaan olisi nyt Hattelmalan solkeani. Elämä on ihmeellistä – ja harva asia yhtä tärkeää kuin puutarhanhoito. Itse en ole tehnyt maata kääntäessäni posliininsirpaleita kummempia löytöjä, mutta kukapa tietää, ehkä jo seuraavaa monttua kaivaessa lapio kalahtaa muinaislöytöön?

Tjaah, tässäpä tuli oivallinen syy piipahtaa puutarhaliikkeessä. Kuka sitä nyt ilman syytä kuoppia kaivelisi.

Kukoistavaa kesää kaikille muillekin!

Toivoo

Saija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti